Sadan vuoden yksinäisyys

Kun joku ihminen sanoo, että hän kokee olevansa aivan yksin, pyörii kielen päällä herkästi tuttu ja tosi toteamus, että Jumala on hänen kanssaan yksinäisimpinäkin hetkinä. Vaikka tämä pitääkin mitä suuremmassa määrin paikkansa, ei se välttämättä lohduta, pikemminkin se saattaa herättää suuttumusta. Jos Jumala kerran on läsnä, miksi hän on niin hiljaa?!?

Meihin ihmisiin on asetettu hyvin syvälle tarve tulla rakastetuksi, kaipaus siitä, että saamme olla tärkeitä jollekulle. Niin parantavia kuin sanat joskus voivatkin olla, rakkauden kaipuuseen ei auta vakuutus siitä, että Jumala, joka sillä hetkellä tuntuu kadonneen jonnekin, kyllä rakastaa jokaista ihmistä. Yksinäisyyttä kohdatessamme meidän on aika toimia Jumalan käsinä, olla läsnäolollamme ja huomiollamme viestimässä Jumalan rakkaudesta. Yksi kosketus tai yhteinen hiljainen hetki saattaa merkitä enemmän kuin tuhat sanaa.

Lohtuna rakkaudettomuudessa voi toimia paitsi tieto Jumalan rakkaudesta tai toisen ihmisen läsnäolo, myös se, että Jumala ei lähesty rakkauden kaipuutamme ylhäältä käsin. Hän kyllä tietää, mitä on lohduton, syvimmissä sopukoissa särkevä yksinäisyys. Jeesus koki sen, että häntä vihattiin, että hänen lähimmät ystävänsä pakenivat hänen viereltään ja jättivät hänet tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Kuolemansa hetkellä Jeesus tuli vielä Jumalankin hylkäämäksi. Tuskainen huuto ristiltä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?", ei ollut retoriikkaa, napakka repliikki, joka esitettiin seuraajien tallennettavaksi. Se oli inhimillinen hätähuuto täydellisen hylkäämisen hetkellä.

Kun toisen ihmisen sanat, "tiedän miltä sinusta tuntuu", kuulostavat teennäisiltä ja epätodellisilta, voimme luottaa siihen, että on yksi, joka todella tietää, miltä yksinäisyys tuntuu. Jeesus hylättiin, petettiin ja jätettiin kuolemaan. Jumala hylkäsi Poikansa, jotta meillä olisi yhteys häneen. Jeesus kesti hylkäämisen kuolemaan asti ja nousi takaisin elämään, jotta me saisimme kaipuussamme huutaa Isän puoleen luottaen saavamme vastauksen.