Tavarataivas

Olen etsiskellyt uutta laukkua. Minulla on toki laukkuja, äkkiä laskettuna ainakin kymmenen kappaletta. Silti niitä ei tunnu olevan tarpeeksi, aina on joku tilanne, johon minulla ei ole sopivan kokoista, väristä tai tyylistä laukkua. Olen tottunut kulkemaan laukku olallani, jos jostain syystä lähden kotoa ilman laukkua (mitä tapahtuu hyvin harvoin), tunnen oloni alastomaksi, jotain oleellista puuttuu.

Miksi sitten on tärkeää, että laukku on aina mukana, luulisi sen olevan pikemmin riesa, jota joutuu kantamaan mukanaan. Laukku on kätevä, sinne saa mahtumaan laukun koosta riippuen tarpeelliset ja myös tarpeettomat tavarat. Kalenteri, puhelin, lompakko ja avaimet ovat aina mukana, usein myös muuta pikkutavaraa. Tavaroiden mukana kantaminen tuo kiinnostavalla tavalla turvallisen olon. Mitä enemmän tavaraa, sitä useammanlaisiin tilanteisiin on varautunut. Monet naiset kuljettavat käsilaukussaan aina esim. särkylääkettä ja laastaria, toisille on välttämätöntä pitää mukanaan bussiaikataulua tai sateenvarjoa. Koskaan ei voi tietää, mihin joutuu.

En pidä siitä, että huomaan turvaavani tavaroihin. Toki on tärkeää, että mukana on puhelin, lompakko ja avaimet. Jos jotain puuttuu, sen voi ostaa. Jos tulee hätä, voi soittaa apua. Ja aina pääsee avaimilla kotiin. Vaikka kyse on tavallisista perusasioista, joskin myös paljosta turhasta, jota mukanani kannan, pyörii päässäni Nasaretin miehen sanat: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Tiukka mies tuo Nasaretilainen.

Lapsia ja aikuisia

On epämuodikasta olla aikuinen. Ihminen, joka kantaa vastuun teoistaan, ehkä jopa vastuuta muista ihmisistä. Ihminen, joka on sinut itsensä kanssa, niin fyysisten ominaisuuksien, luonteen kuin elämäntilanteensakin kanssa. Eikö olekin trendikkäämpää olla nuori tai ainakin nuorekas, villi ja vapaa. Milloin sitten voi sanoa olevansa aikuinen? Kun on koonnut tarpeeksi aikuisuuspisteitä: ammatti, avioliitto, Hesarin kestotilaus, luottokortti, auto, asuntolaina...?

Huomaan vuodesta toiseen sanovani, että olen vielä kakara. Vaikka toisaalta, elätän itse itseni, maksan laskuni, hoidan opiskeluni ja työni, otan vastuun tekemistäin virheistä, autan muita. Ei kuulosta enää aivan pennun touhulta. Silti on houkuttelevaa todeta olevansa vielä lapsi, keskeneräinen. Se on selitys mahdollisten mokien varalle ja vakuutus siitä, etten ole tylsä ja kaavoihini kangistunut, aikuinen.

Käännän kuitenkin kelkkani, kun on kyse suhteestani Jumalaan. Hänen edessään saisin olla lapsi, pieni ja avuton, häneen verrattuna olen väkisinkin pieni ja avuton. Kuitenkin pyrin vimmaisesti olemaan mahdollisimman aikuinen ja itsenäinen. En halua tarvita Jumalaa, osaanhan minä elämäni hoitaa, aikuinen ihminen.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, osaanko hoitaa elämäni tyylipuhtaasti itse. Jumala haluaa elää kanssani, haluaa minun elävän hänessä, jotta saisin elää täydellisessä rakkaudessa, täydellisessä ilossa. Ettei minun tarvitsisi yksin pähkäillä elämäni valintoja ja tempoilla hankalissa tilanteissa. Jumala on valmis johtamaan minua päivästä toiseen oikeisiin valintoihin, hänen tahtonsa mukaiseen elämään, jossa saan elää hänen ilossaan. Jos vain osaisin luottaa kuten lapsi, enkä taistelisi jatkuvasti Jumalaa vastaan.

Olen ehkä käsittänyt aikuisuuden väärin. Ei aikuisuutta ole se, että on riippumaton muista ja kykenee hoitamaan kaiken. Aikuinen ihminen on sinut sen kanssa, ettei aina pärjää yksin ja osaa pyytää apua, kun huomaa, ettei selviä itsekseen. Aikuista kristillisyyttä on täydellinen riippuvaisuus täydellisestä rakkaudesta, ei omavoimainen selviytyjät-henkinen elämä.

”Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.” Matt.19:14

Kauneudesta

Sain äskettäin lahjaksi kasvonaamion, joka lupasi hehkeyttä ihoni viidessä minuutissa. Pikakaunistus, mikäpä sen mukavampaa kiireisen levottomalle ihmiselle. Naamiointi viideksi minuutiksi ja näyttäisin siltä kuin olisin levollinen ja minussa vallitsisi rauha. Tai ainakin näyttäisin kauniimmalta kuin ennen naamiota. Kuten arvata saattaa, naamio ei tehnyt, mitä lupasi. En mielestäni näyttänyt yhtään hehkeämmältä, eikä olokaan ollut hohtava, vaikka taisin pitää naamiota kasvoillani hiukan yliaikaakin.

Luin aamulla Roomalaiskirjeen 13. lukua ja silmiini sattui seuraava lause: Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus. Se on kohdasta, jossa Paavali neuvoo, miten kristityn tulisi elää. Omassa päässäni tuo lause irtosi asiayhteydestään ja aloitti seuraavanlaisen ajatusketjun. Entä jos naamioiden ja muiden kauneusvälineiden sijaan pukeutuisinkin Kristukseen?

Me naiset käytämme valitettavan paljon aikaa ulkonäkömme murehtimiseen. Moni meistä joutuu tunnustamaan, että suuria lupaavat mainokset saivat meidät haksahtamaan taas uuden purnukan ostoon. Eikä naisellisessa turhamaisuudessa liene sinällään mitään pahaa. Mutta jos rakennamme liikaa voiteiden ja värien varaan, se tuskin kaunistaa meitä. Pikemmin jatkuva epävarmuus ja huoli ulkonäöstä saa vaivannäön valumaan tyhjiin.

Entäpä jos muotoilevien sukkahousujen, push upien ja muodikkaan ahtaiden housujen sijaan pukeutuisimme Kristukseen? Jos käyttäisimmekin kaiken ulkonäöstä huolehtimiseen tuhlaamamme ajan Kristukseen tutustuen. Aikamoista utopiaa. Mutta uskon, vaikken sitä itsekään osaa täysin toteuttaa, että Kristuksen kanssa vietetty aika kaunistaa aivan eri tavalla, kuin peilin edessä vietetyt turhautuneet tuokiot. Kun Kristus saa vaikuttaa meissä, puhdistaa meidät kaikesta siitä liasta, jota epävarmat ajatukset ovat meihin tuoneet, valaista ne pimeät nurkat, jotka olemme itseltämme piilottaneet, silloin meistä loistaa valo, joka kaunistaa paremmin kuin mikään valovoide tai peitepuikko. Vikojen peittämisen sijaan saamme tuoda kaikki piilottamamme asiat valoon ja puhdistua siitä, mitä meidän on vaikea tunnustaa itsessämme olemassa olevaksi. Armon valossa voimme nähdä itsemme Kristuksen silmin, kauniina ja arvokkaina. Sen rehellisempää ja armahtavampaa peiliä ei ole.

Utopiaa? Ehkäpä ei sittenkään. Siunattua pääsiäistä!