Pala taivasta

Mietin aina välillä sitä, minkälainen paikka taivas on. Kristinuskoon kuuluu ikuisen elämän toivo, usko siihen, että kun tämä elämä päättyy, avautuu Kristukseen uskoville ovi johonkin parempaan, paratiisimaiseen tilaan.

Muistan vanhan lastenlaulun, jossa kuvataan taivasta. Siinä puhutaan kultaisista kaduista, harpuista ja valkoisista vaatteista. Tuo kaikki kuulostaa kovin etäiseltä, eikä välttämättä edes kovin houkuttelevalta. Harppu ei kuulosta innostavalta ja kultaiset kadutkin ovat jotenkin kummallinen idea. Mitä ihanaa sellaisissa on?

Olen myös pohtinut taivasikävää, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Onko se turhautumista tämän maailman pahuuteen ja kurjuuteen? Kaipuuta Jumalan läsnäoloon? Paratiisin odotusta?

Kenties kyse on kaikista näistä. Kun mietin omaa taivasikävääni, huomaan kaipaavani paikkaa, jossa ei käydä kehityskeskusteluja, kirjoiteta oppimispäiväkirjoja tai saada arvosanoja. Paikkaa, jossa kaikki on hyvin, kukaan ei pidä toista rumana tai tyhmänä, vaan kaikki rakastavat toisiaan ja jokainen hyväksytään sellaisenaan. Siellä ei tunneta alemmuutta, podeta huonoa itsetuntoa tai koeta burn outia.

Näin konkretisoituna taivasikävä ei tunnu enää pelkästään vanhojen ihmisten asialta. Siitä tulee jotain, joka voi koskettaa jo tässä hetkessä. Vaikka taivas ehkä tuntuu kaukaiselta, saamme maistaa taivasta jo tänään, Jumalan läsnäolossa, rukouksessa, Raamatussa ja ehtoollisessa. Kaiken oppimisen, kehittymisen ja kipuilun keskellä saamme levätä Jumalan sylissä ja saada voimaa hänen rakkaudessaan.

"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm.21:3-4)