Anna meille meidän jokapäiväinen terveytemme

Eräs terveyttä edistäviä palveluja tarjoava yritys houkuttelee asiakkaita iskulauseella "Valitse terveys". Sama ajatus ihmisen vaikutusvallasta omaan hyvinvointiinsa kaikuu yhä uudestaan eri viestimissä ja mainoksissa. 

Kehoitukset eivät aina ole pelkästään rohkaisevia kutsuja terveempään elämään, vaan niistä voi myös löytää syyllistävän sävyn: "Jos et ole terve, se on sinun omaa syytäsi, huolehtisit itsestäsi paremmin." Usein mainoksissa myös sekoittuvat terveys ja kauneus tai terveys ja laihuus. Mitä uskomattomampia dieettejä ja kaunistumiskeinoja mainostetaan terveyden nimissä.

Terveydestään huolehtimiseen kutsumisessa on paljon perää, toki voimme valinnoillamme ja tavoillamme vaikuttaa siihen, miten voimme - niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Kuitenkin ihmisen itsensä vastuuttaminen omasta terveydestään nostaa äkkiä pintaan myös tukalia kysymyksiä: Kuuluuko sairauksien hoito kuitenkin kaikille? Mikä on ihmisen arvo, jos tahto ei riitä muuttamaan elämäntapoja?

Jo Jeesuksen aikalaiset pohtivat tätä problematiikkaa. Oli yleinen ajatus, että ihmisen sairaus johtui synnistä - omasta tai vanhempien. Sairaus tai vamma oli rangaistus ja todistus siitä, että oli toimittu väärin. Valitsemalla synti valittiin sairaus.

Jeesusta tunnettiin aikalaistensa keskuudessa paitsi opettajana, myös parantajana. Evankeliumeissa kerrotaan yhä uudestaan ihmisistä, joita Jeesus paransi sairauksista, vammoista - ja synnistä. Eräs nainen parani koskettamalla Jeesuksen viitan tupsua, niin voimakas parantaja oli kyseessä!

Sekä Markuksen että Luukkaan evankeliumit kertovat sokeasta miehestä, joka haki apua Jeesukselta. Vaikka Jeesus tiesi miehen hädän, hänen lähestymistapansa oli kuitenkin "asiakaslähtöinen": "Mitä haluat minun tekevän sinulle?" Mies vastasi: "Herra, anna minulle näköni." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut." (Luuk. 18: 37-43)

Jeesus ei oleta tai briljeeraa tietämyksellään, vaan antaa ihmisen itsensä kertoa, mitä apua kaipaa - voihan olla niinkin, että asia, joka muiden silmissä näyttää vammalta, on ihmiselle itselleen luonnollinen osa elämää. Hän ei myöskään edellytä mieheltä mitään, pelkkä pyyntö riittää siihen, että Jeesus parantaa sokean miehen. Vasta jälkikäteen hän toteaa, että kyse oli uskosta - luottamuksesta Jeesuksen voimaan parantaa.

Evankeliumi ei kerro Jeesuksen kysyneen mieheltä ensin uskoa tai luottamusta, ainoastaan, mitä hän haluaa Jeesuksen tekevän. Miehen usko saattoi olla hyvinkin hento, enemmän vienoinen toive parantumisesta, viimeinen oljenkorsi, kuin uskoa Jeesukseen Jumalan Poikana tai syntien Sovittajana.

Jeesus on Parantaja, niin sairauksien kuin sydämenkin. Sanoihan hän itse: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä." (Mark. 2: 17) Hän ei paranna väkisin, muttei myöskään langeta pelastustamme meidän vastuullemme. Jumalan valtakunnassa paino ei loppupeleissä ole meidän valinnoissamme, vaan Jumalan armossa.

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja." (Ef. 2: 8)

Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on

Melko usein kuulee puhuttavan tapauskovaisista. Itse huomaan olevani paikkauskovainen. Kirkossa tai kappelissa on helpompi hiljentyä Jumalan eteen kuin omassa arjen ympäristössä. Jumala ei toki tarvitse erillistä rakennusta ihmisen kohtaamiseen, mutta uskon, että pyhälle varatut tilat auttavat meitä Jumalan kohtaamisessa. Ilman turhia ärsykkeitä on helpompi asettua keskustelemaan Jumalan kanssa.


Maailmassa, jossa jopa kirkkojen ovet on lukittava, koen olevani etuoikeutettu, onhan hallussani työni puolesta kirkon avain. Pääsen siis periaatteessa milloin vain hiljentymään Jumalan huoneeseen. Opin omassa rippikoulussani ja sen jälkeen nuoren seurakunnan toiminnassa, että kirkko on kuin toinen koti: Siellä saa olla sellainen kuin on. Huomaan, että tuo asenne on kulkenut mukana, vaikka kotikirkko on vaihtunut matkan varrella. Saavun kirkkoon kuin kirkkoon sillä oletuksella, että siellä on minulle tilaa, siellä on mahdollisuus ottaa oma tilansa Jumalan kohtaamiseen.


Työni tarjoaa kirkkotilan lisäksi myös muita erityisiä mahdollisuuksia pyhän kokemiseen. Olen leireillyt pitkin matkaa erilaisissa paikoissa ja huomannut, että jotain erityistä on kristillisten tahojen pitämissä leirikeskuksissa. Uskon, että paikoissa, joissa rukoillaan paljon - ja on mahdollisesti rukoiltu jo sukupolvien ajan - on jotain erityistä. Vaikka Jumalan läsnäolo ei ole paikasta riippuvaista, on näissä uskon paikoissa jokin erityinen siunaus.


Jeesus lupaa olla siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Tämä pyhien yhteys hoitaa myös silloin, kun olemme yksin paikassa, jossa seurakunta tapaa kokoontua. Kristittyjen yhteys ei ole vain fyysistä läsnäoloa, vaan osallisuutta kaikkien kristittyjen - maan päällä tallaavien ja jo iäisyyden puolelle siirtyneiden - yhteydestä.


Monelle suomalaiselle paikka pyhän kokemiseen löytyy luonnosta. Sillä ei liene väliä, rauhoittuuko sydän Jumalan kuulemiseen parhaiten metsässä vai kirkossa, tärkeintä on, että sydämensä malttaa viedä riittävän usein pyhän äärelle.


"Riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.
Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.
Paina pääsi, maa, jolla seisot on Herran.
Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,
sillä Jumalan pelloilla tuulee."


- Pekka Simojoki

Taivaskunnossa?

Kun olin koululainen, meillä oli perheessä selvä sääntö, että kun oli kuumetta, oli riittävän kipeä ollakseen pois koulusta. Toki esimerkiksi vatsataudin kohdalla tämä kriteeri oli toissijainen. Joka tapauksessa oli selvää, milloin koulusta ollaan pois, eikä siitä tarvinnut sen kummemmin neuvotella. Työelämässä tilanne ei ole niin selvä. On itse tiedettävä, milloin on työkuntoinen, joskus apuna tosin on lääkäri. Kuumekaan ei kuitenkaan välttämättä pidättele tunnollista pappia, joka kokee pettävänsä omaiset, jos siirtää hautajaiset kollegan kalenteriin. Toisaalta, kuumeessa tärisevä, aivasteleva pappi ei myöskään ole parasta palvelua, mitä seurakunta voi elämän kriisitilanteessa tarjota.

Mitä tunnollisempi työntekijä, sitä vaikeampi on ilmoittaa, ettei kykene töihin, vaikka järki kuinka sanoisi, että parempi pysyä kotona ja levätä itsensä kerralla kuntoon. Monessa tilanteessa halu suoriutua ja olla korvaamaton uhkaa ajaa terveen järjen ohi. On vaikea myöntää olevansa heikko (tavallisen flunssan kellistettävissä) ja pyytää apua - että joku toinen hoitaisi sen, mikä itse piti hoitaa.

Samankaltainen harha uhkaa myös meidän suhdettamme Jumalaan. Usko omaan pärjäämiseen ja suoriutumiseen kasvaa hetkittäin maalaisjärjen tavoittamattomiin. Kun hyvän kristityn itsetunto oikein pääsee kukoistamaan, unohtuu siinä lomassa, ettei avain taivaaseen ole Raamattuvisan voitto tai ahkerin läsnäolo rukouspiirissä. Myöskään kahisevan laittaminen kolehtiin ei kilauta taivaan porttia auki.

Niin vaikeaa kuin onkin todeta, ettei ole työkuntoinen, lienee usein vielä paljon vaikeampaa myöntää, ettei ole taivaskuntoinen. Taivas kun ei ole hyviä ihmisiä, vaan syntisiä varten. Niin kauan kuin uhkumme omaa voimaamme ja suljemme silmämme harha-askeliltamme, ei Jumalalle ja hänen armolleen jää juurikaan tilaa.

"Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä."
- Jeesus (Mark. 2:17)

Muuttolaatikoita

Nykyihmisen eteen tulee vähintään kerran elämässä, luultavasti useamman kerran, muutto kodista toiseen. Usein muutto liittyy johonkin toiseen elämän muutokseen: aikuiseksi kasvamiseen, perheen perustamiseen, perheen laajenemiseen tai pienenemiseen. Muutto on aina omanlaisensa prosessi, johon kuuluu valmistelu uuden kodin etsimisen, vanhasta luopumisen ja tavaroiden pakkaamisen merkeissä, itse muutto ja lopulta kotiutuminen uuteen paikkaan.


Muuttolaatikoita, -säkkejä ja -pussukoita pakatessaan ihminen tulee väkisinkin käyneeksi läpi elämäänsä ja parhaimmillaan siinä voi oppia itsestään jotain oleellista. Tavaroiden joukossa on monenlaista: On saatuja esineitä, mieleisiä ja niitä, joita ei ole kehdannut panna kiertoon. On itse hankittua, harkittuja ja spontaaneja hankintoja, käytössä olleita ja lojumaan jääneitä. On muistoja elämän varrelta, kuvia, kortteja, kirjeitä, matkalta kertyneitä tavaroita. Muistoja omasta elämästä ja ehkä myös menneiden sukupolvien elämästä: mummon vanha kapiokirstu, isän opiskelijaboksin lautaset, jotka ovat päätyneet seuraavalle sukupolvelle, äidin ruutupaperille kirjoittama lihapullaresepti.


Pakatessa on tehtävä valintoja: Mikä lähtee mukaan, mikä jää taakse? Mitkä esineet ovat tarpeellisia, mitkä turhia? Mitkä tavarat kantavat itsessään sellaisia muistoja, ettei niitä tohdi heittää pois, vaikkei niille olisikaan käyttöä? Muuttokuormaa pakatessa tulee tietoisesti tai tiedostamattaan määritelleeksi elämäänsä: Mikä minun elämässäni on tärkeää? Mitä haluan kuljettaa mukanani?


Jeesus opettaa vuorisaarnassa näin: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:19-21)


Vaikka emme kulkisikaan Jeesuksen jalanjäljissä niin konkreettisesti, että olisimme jatkuvasti liikkeellä, on toisinaan hyvä pysähtyä miettimään, mihin on sydämensä kiinnittänyt ja mitä haluaa elämässään pitää mukana. Jeesus neuvoo keräämään katoamattomia aarteita, sillä muuttolaatikoiden täytteistä emme lopulta saa mitään mukaan. Tärkeimpiä aarteita ei tarvitse pakata laatikoihin, vaan ne kulkevat sydämessä.


"“Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan"

- P. Vesala & M. Luoti

Juuri sellaisena kuin olet

"Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet." 


Tuo lause lienee kauneimpia, mitä ihminen voi sanoa tai kuulla. Yksi perustarpeistamme on tulla hyväksytyksi juuri sellaisina kuin olemme. Kuitenkin, oli ihmisen rakkaus kuinka ehdotonta tahansa, se perustuu lähes aina siihen, minkälainen toinen on, vaikka toista osaisikin rakastaa juuri sellaisenaan haluamatta muuttaa häntä. Varmasti pyyteettömintä ihmisen rakkautta on vanhemman rakkaus lastaan kohtaan. Se syntyy siitä, että lapsi on olemassa, häntä rakastetaan jo ennenkuin tiedetään, minkälainen hän on.


Jumalan rakkautta verrataan Raamatussa monessa kohtaa vanhemman rakkauteen, sekä isän että äidin. Jumalan rakkaus ei kohdistu siihen millaisia me olemme, eikä hänen rakkautensa viime kädessä edes perustu siihen, että olemme olemassa. Jumalan rakkaus on luovaa rakkautta. Me olemme olemassa siksi, että Jumala rakastaa meitä.


Raamatun ensimmäiset sivut kertovat maailman luomisesta, "maa oli autio ja tyhjä" (1. Moos. 1:2) - ei ollut olemassa mitään, kunnes Jumala sanoi: "Tulkoon." Luomisensa lopuksi, huipentumaksi Jumala loi ihmisen kuvakseen. "Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen." (1. Moos. 2:7a) Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja totesi sen olevan hyvää. Kuitenkaan luomakunta kasveineen ja eläimineen ei osannut rakastaa häntä. Jumala tahtoi elää vuorovaikutuksessa, rakkaussuhteessa ja sitä varten hänen täytyi luoda jotain jollain tavalla itsensä kaltaista - ihminen. Ensimmäinen ihminen - ja samoin jokainen ihminen - on syntynyt, koska Jumala rakastaa. 


Jumalan rakkaus on paljon enemmän kuin me pystymme käsittämään, se ei vaadi meitä olemaan tietynlaisia, se ei edes vaadi, että olemme, Jumalan rakkaus loi meidät ja hänen rakkautensa luomistyö jatkuu läpi elämämme. 
"Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta." Sef. 3:17b