Olen viime aikoina painiskellut toden teolla armon kanssa. Minun on käsittämättömän vaikea sietää sitä, etten voi omilla ansioillani ansaita Jumalan edessä mitään. Vaikka kuinka yritän tehdä hyvää, ponnistella Jumalan valtakunnan hyväksi ja kilvoitella itseni kanssa, olen edelleen yhtä lailla armon varassa kuin ennen kehitysprojektiani.
Olen tottunut opiskeluissa, töissä ja jopa ihmissuhteissa ansaitsemaan kaiken saamani. Luen saadakseni opintopisteitä, teen töitä saadakseni rahaa ja pyrin olemaan mukava ja mukautuva pitääkseni ihmissuhteeni kunnossa. Siksi päähäni ei uppoa millään se, että suhteessa Jumalaan olen täysin hänen varassaan, enkä voi saamaani armoon itse lisätä mitään.
Jumalan täydellisyyden ja pyhyyden rinnalla suurimmatkaan saavutukset eivät ole mitään. Jumalalle kelpaa vain täydellinen ja siihen en koskaan yllä, minussa on valon lisäksi aina varjoja, hyvän lisäksi pahaa. Sitä on vaikea tunnustaa itselleen ja siksi Jumalan hyvyys ja armo tuntuu sietämättömältä.
Jeesuksesta on paljon kertomuksia, joissa hän armahtaa syntisiä, ihmisiä, jotka muut ovat tuominneet ja jotka itsekin tunnustavat rikkomuksensa. Hän oli kuitenkin ankara niitä kohtaan, jotka korottivat itsensä toisten yläpuolelle.
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
"Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."Luuk.18:9-14
Omilla teoilla päteminen on itsensä korottamista muiden yläpuolelle, eikä se ole rakkauden mukaista. Jumala on rakkaus, eikä hänen edessään voi elvistellä ylemmyydellään. Ainoa tapa lähestyä Jumalaa on tunnustaa se, ettei ole täydellinen ja nöyrtyä vastaanottamaan armo ja anteeksiantamus.
Niin kauan kuin keskityn itseeni, omien vikojeni korjaamiseen ja kykyjeni kehittämiseen, olen menossa väärään suuntaan. Ajatukseni ja elämäni pyörivät oman itseni ympärillä. Jumala haluaa täyttää minut ja elämäni, olla kaiken keskus. Ei hän tarvitse minulta palveluksia. Ainoa, mitä Jumala minulta kaipaa, on se, että annan hänen vaikuttaa sydämessäni ja elämässäni ja käännän katseeni omasta navastani häneen. Se vain tuntuu olevan äärettömän vaikeaa.
Kuitenkin saan tässäkin heikkoudessani, itsekkyydessä ja itserakkaudessa kääntyä Jumalan puoleen, tunnustaa, etten osaa turvautua häneen, enkä usein edes jaksa tahtoa turvautua häneen. Kaikkivaltias Jumala kestää senkin.
"Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän. Ikuiselle kuninkaalle, kuolemattomalle, näkymättömälle ja ainoalle Jumalalle kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti! Aamen." 1.Tim.1:15-17
5.12.07
Itsenäisyyspäivä
Itsenäisyyspäivänä muistetaan yleensä niitä, jotka ovat taistelleet maamme vapauden puolesta. Kiitetään siitä perinnöstä, jonka olemme saaneet. Mietin, mitä tuo perintö tarkoittaa tänä päivänä. Maailmassa, jossa kulttuurit sekoittuvat ja ihmiset voivat liikkua maasta toiseen, vaihtaa asuinpaikkaa ja jopa hankkia uuden kansalaisuuden. Mitä tarkoittaa suomalaisuus meille, jotka olemme kohta eläneet yli puolet elämästämme EU:n jäsenmaassa ja käytämme kansainvälistä valuuttaa? Meille, jotka elämme puoliksi maailmassa, joka on irti fyysisestä todellisuudesta, solmimme virtuaalimaailmassa ihmissuhteita ja verkostoja.
Muistan Lasse Heikkilän laulua, jossa sanotaan Suomen lipun ristiä maamme kalleimmaksi aarteeksi. Mitä tänä päivänä merkitsee se, että maamme tunnuksessa on kristinuskon symboli? Onko meidän Suomemme kristitty maa? Toivon, että emme unohda sitä perintöä, jonka olemme saaneet. Emme vapautemme hintaa, emmekä arvopohjaa, jolle maamme on rakennettu. Ja ennen kaikkea toivon ja rukoilen, että me ja meitä seuraavat sukupolvet osaisivat turvata ainoaan, jonka valtakunta kestää, Kaikkivaltiaaseen Jumalaan.
" Nouse salkoon lippu valkoinen, piirrä pilviin risti sininen. Se on kallein aarre isänmaamme, merkki Kuninkaamme, liitto ikuinen. Nouse salkoon, toivo sydänten. Nouse salkoon, risti Jeesuksen."
Muistan Lasse Heikkilän laulua, jossa sanotaan Suomen lipun ristiä maamme kalleimmaksi aarteeksi. Mitä tänä päivänä merkitsee se, että maamme tunnuksessa on kristinuskon symboli? Onko meidän Suomemme kristitty maa? Toivon, että emme unohda sitä perintöä, jonka olemme saaneet. Emme vapautemme hintaa, emmekä arvopohjaa, jolle maamme on rakennettu. Ja ennen kaikkea toivon ja rukoilen, että me ja meitä seuraavat sukupolvet osaisivat turvata ainoaan, jonka valtakunta kestää, Kaikkivaltiaaseen Jumalaan.
" Nouse salkoon lippu valkoinen, piirrä pilviin risti sininen. Se on kallein aarre isänmaamme, merkki Kuninkaamme, liitto ikuinen. Nouse salkoon, toivo sydänten. Nouse salkoon, risti Jeesuksen."
13.11.07
Ensilumi
Ihastelin eilen ikkunastani, kun ulkona satoi lunta. Hetkeä myöhemmin olin itse ulkona kävelemässä, eikä lumi ollutkaan enää yhtä riemullinen asia. Naamaan lensi vauhdilla jotain, joka tuntui kovilta rakeilta, mutta kasteli kuin räntä. Perille päästessäni olin yltäpäältä märkä ja kasvojani paleli viiman jäljiltä.
Jumalanpalvelukseemme kuuluu tärkeänä osana synnintunnustus. Tuomme yhdessä Jumalalle kaiken sen, missä olemme rikkoneet Hänen tahtoaan vastaan, ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Tunnustamme sen pimeyden, joka on sisällämme ja johtaa meitä rakkaudettomuuteen, vääriin tekoihin ja hyvän tekemättä jättämiseen.
Tunnustettuamme vääryytemme, saamme kuulla sanat: Olkaa turvallisella mielellä, sillä Herra sanoo kaikille katuville: "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."
Synninpäästö luo vahvan kuvan sekä synneistämme, niiden verenpunasta, että synninpäästön vaikutuksesta, armo muuttaa syntimme lumenvalkeiksi. Kokemus ensilumesta muistuttaa siis jollain tavoin synnintunnustusta. Lumi iskee ensin kasvoihimme kylmänä ja märkänä, kuin synnintunnustus, jossa joudumme kohtaamaan pahuutemme. Emme kuitenkaan jää tuon kylmyyden valtaan, vaan saamme kääntää kasvomme maisemaan, jossa kaikki harmaus ja lika on peittynyt puhtaaseen valkeaan.
Ensilumen ja synninpäästön ero on siinä, että Jumalan armon puhtaus ei sula pois. Kun Jumala antaa anteeksi rikkomuksemme, hän ei palaa niihin enää, ne on pyyhitty pois. Saamme ottaa anteeksiannon vastaan kolmiyhteisen Jumalan nimessä ja jatkaa matkaa puhtain sydämin.
"Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten." (Jumalanpalvelusten kirja)
Jumalanpalvelukseemme kuuluu tärkeänä osana synnintunnustus. Tuomme yhdessä Jumalalle kaiken sen, missä olemme rikkoneet Hänen tahtoaan vastaan, ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Tunnustamme sen pimeyden, joka on sisällämme ja johtaa meitä rakkaudettomuuteen, vääriin tekoihin ja hyvän tekemättä jättämiseen.
Tunnustettuamme vääryytemme, saamme kuulla sanat: Olkaa turvallisella mielellä, sillä Herra sanoo kaikille katuville: "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."
Synninpäästö luo vahvan kuvan sekä synneistämme, niiden verenpunasta, että synninpäästön vaikutuksesta, armo muuttaa syntimme lumenvalkeiksi. Kokemus ensilumesta muistuttaa siis jollain tavoin synnintunnustusta. Lumi iskee ensin kasvoihimme kylmänä ja märkänä, kuin synnintunnustus, jossa joudumme kohtaamaan pahuutemme. Emme kuitenkaan jää tuon kylmyyden valtaan, vaan saamme kääntää kasvomme maisemaan, jossa kaikki harmaus ja lika on peittynyt puhtaaseen valkeaan.
Ensilumen ja synninpäästön ero on siinä, että Jumalan armon puhtaus ei sula pois. Kun Jumala antaa anteeksi rikkomuksemme, hän ei palaa niihin enää, ne on pyyhitty pois. Saamme ottaa anteeksiannon vastaan kolmiyhteisen Jumalan nimessä ja jatkaa matkaa puhtain sydämin.
"Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten." (Jumalanpalvelusten kirja)
8.11.07
Hyvyyden voima
Kun maailman pahuus iskee vasten kasvoja, on vaikea uskoa Jumalaan tai hyvyyteen. Siksi vaikutun yhä uudelleen Dietrich Bonhoefferin tekstistä, joka on päätynyt myös virsikirjaamme. Bonhoeffer kirjoitti kyseisen runon keskellä keskitysleirin kauhuja vain hiukan ennen kuin hänet teloitettiin. Mies, joka koki meille käsittämättömiä kauhuja, säilytti kaiken sen keskellä luottamuksensa Jumalaan. Ehkä tämä runo voi tuoda meille edes pienen toivon siitä, että pahan valta, niin vahvalta kuin se näyttääkin, ei ole voimakkain mahti maailmassa.
Virsi 600
1.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.
3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!
4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.
5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.
Dietrich Bonhoeffer 1944
Virsi 600
1.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.
3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!
4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.
5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.
5.11.07
Elämän henkäys
Viikonloppu toi tullessaan syksyn ensimmäiset pakkaset. Sen myötä sain jälleen kokea sen mihin jo lapsena ihastuin, hengityksen höyryn kylmässä ilmassa. Lapsena oli mitä ihmeellisin asia, että kylmällä ilmalla voi nähdä oman hengityksensä. Asia, joka oli itsestään selvä ja elintärkeä, tuli aistein havaittavaksi. Tuo sama näky ilahduttaa minua yhä edelleen. Höyrystyvä hengitys on kuin kapinallinen vastalause syksyn pimeyttä vastaan: Minä elän, minä hengitän!
Oman hengitykseni katselu muistuttaa minua kuitenkin muustakin kuin siitä, että elintoimintoni eivät ole lakanneet. Se kertoo minulle, että minussa on Elämän henki, Jumalan Henki. "Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen." (1.Moos.2:7)
Hengitys muuttuu näkyväksi, kun se kohtaa uhan, kylmyyden. Mutta miten on Jumalan Hengen laita? Miten Pyhä Henki näkyy minussa? Galatalaiskirjeessä kuvataan Hengen vaikutusta seuraavasti: Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. (Gal.5:22-23). Kun maailma näyttää kylmyytensä ja pimeytensä, puhallanko minä näkyviin Hengen hedelmiä?
Rakkaus, ilo ja muuta hedelmät eivät ole meidän tekoamme. Voimme toki ponnistaa yltääksemme yhä korkeampaan rakkauteen tai kärsivällisyyteen. Mutta se ei kanna meitä kovin pitkälle. Jos sen sijaan annamme Pyhälle Hengelle luvan vaikuttaa meissä ja antaudumme yhteyteen Jumalan kanssa, hengen hedelmät alkavat näkyä meissä niin, ettemme itse sitä edes huomaa. Kristittyinä, pyhinä, saamme olla lämmin henkäys elämän pakkasessa, näkyvä todiste siitä, että Elämä on.
Oman hengitykseni katselu muistuttaa minua kuitenkin muustakin kuin siitä, että elintoimintoni eivät ole lakanneet. Se kertoo minulle, että minussa on Elämän henki, Jumalan Henki. "Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen." (1.Moos.2:7)
Hengitys muuttuu näkyväksi, kun se kohtaa uhan, kylmyyden. Mutta miten on Jumalan Hengen laita? Miten Pyhä Henki näkyy minussa? Galatalaiskirjeessä kuvataan Hengen vaikutusta seuraavasti: Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. (Gal.5:22-23). Kun maailma näyttää kylmyytensä ja pimeytensä, puhallanko minä näkyviin Hengen hedelmiä?
Rakkaus, ilo ja muuta hedelmät eivät ole meidän tekoamme. Voimme toki ponnistaa yltääksemme yhä korkeampaan rakkauteen tai kärsivällisyyteen. Mutta se ei kanna meitä kovin pitkälle. Jos sen sijaan annamme Pyhälle Hengelle luvan vaikuttaa meissä ja antaudumme yhteyteen Jumalan kanssa, hengen hedelmät alkavat näkyä meissä niin, ettemme itse sitä edes huomaa. Kristittyinä, pyhinä, saamme olla lämmin henkäys elämän pakkasessa, näkyvä todiste siitä, että Elämä on.
28.10.07
Sadan vuoden yksinäisyys
Kun joku ihminen sanoo, että hän kokee olevansa aivan yksin, pyörii kielen päällä herkästi tuttu ja tosi toteamus, että Jumala on hänen kanssaan yksinäisimpinäkin hetkinä. Vaikka tämä pitääkin mitä suuremmassa määrin paikkansa, ei se välttämättä lohduta, pikemminkin se saattaa herättää suuttumusta. Jos Jumala kerran on läsnä, miksi hän on niin hiljaa?!?
Meihin ihmisiin on asetettu hyvin syvälle tarve tulla rakastetuksi, kaipaus siitä, että saamme olla tärkeitä jollekulle. Niin parantavia kuin sanat joskus voivatkin olla, rakkauden kaipuuseen ei auta vakuutus siitä, että Jumala, joka sillä hetkellä tuntuu kadonneen jonnekin, kyllä rakastaa jokaista ihmistä. Yksinäisyyttä kohdatessamme meidän on aika toimia Jumalan käsinä, olla läsnäolollamme ja huomiollamme viestimässä Jumalan rakkaudesta. Yksi kosketus tai yhteinen hiljainen hetki saattaa merkitä enemmän kuin tuhat sanaa.
Lohtuna rakkaudettomuudessa voi toimia paitsi tieto Jumalan rakkaudesta tai toisen ihmisen läsnäolo, myös se, että Jumala ei lähesty rakkauden kaipuutamme ylhäältä käsin. Hän kyllä tietää, mitä on lohduton, syvimmissä sopukoissa särkevä yksinäisyys. Jeesus koki sen, että häntä vihattiin, että hänen lähimmät ystävänsä pakenivat hänen viereltään ja jättivät hänet tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Kuolemansa hetkellä Jeesus tuli vielä Jumalankin hylkäämäksi. Tuskainen huuto ristiltä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?", ei ollut retoriikkaa, napakka repliikki, joka esitettiin seuraajien tallennettavaksi. Se oli inhimillinen hätähuuto täydellisen hylkäämisen hetkellä.
Kun toisen ihmisen sanat, "tiedän miltä sinusta tuntuu", kuulostavat teennäisiltä ja epätodellisilta, voimme luottaa siihen, että on yksi, joka todella tietää, miltä yksinäisyys tuntuu. Jeesus hylättiin, petettiin ja jätettiin kuolemaan. Jumala hylkäsi Poikansa, jotta meillä olisi yhteys häneen. Jeesus kesti hylkäämisen kuolemaan asti ja nousi takaisin elämään, jotta me saisimme kaipuussamme huutaa Isän puoleen luottaen saavamme vastauksen.
Meihin ihmisiin on asetettu hyvin syvälle tarve tulla rakastetuksi, kaipaus siitä, että saamme olla tärkeitä jollekulle. Niin parantavia kuin sanat joskus voivatkin olla, rakkauden kaipuuseen ei auta vakuutus siitä, että Jumala, joka sillä hetkellä tuntuu kadonneen jonnekin, kyllä rakastaa jokaista ihmistä. Yksinäisyyttä kohdatessamme meidän on aika toimia Jumalan käsinä, olla läsnäolollamme ja huomiollamme viestimässä Jumalan rakkaudesta. Yksi kosketus tai yhteinen hiljainen hetki saattaa merkitä enemmän kuin tuhat sanaa.
Lohtuna rakkaudettomuudessa voi toimia paitsi tieto Jumalan rakkaudesta tai toisen ihmisen läsnäolo, myös se, että Jumala ei lähesty rakkauden kaipuutamme ylhäältä käsin. Hän kyllä tietää, mitä on lohduton, syvimmissä sopukoissa särkevä yksinäisyys. Jeesus koki sen, että häntä vihattiin, että hänen lähimmät ystävänsä pakenivat hänen viereltään ja jättivät hänet tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Kuolemansa hetkellä Jeesus tuli vielä Jumalankin hylkäämäksi. Tuskainen huuto ristiltä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?", ei ollut retoriikkaa, napakka repliikki, joka esitettiin seuraajien tallennettavaksi. Se oli inhimillinen hätähuuto täydellisen hylkäämisen hetkellä.
Kun toisen ihmisen sanat, "tiedän miltä sinusta tuntuu", kuulostavat teennäisiltä ja epätodellisilta, voimme luottaa siihen, että on yksi, joka todella tietää, miltä yksinäisyys tuntuu. Jeesus hylättiin, petettiin ja jätettiin kuolemaan. Jumala hylkäsi Poikansa, jotta meillä olisi yhteys häneen. Jeesus kesti hylkäämisen kuolemaan asti ja nousi takaisin elämään, jotta me saisimme kaipuussamme huutaa Isän puoleen luottaen saavamme vastauksen.
10.10.07
Pala taivasta
Mietin aina välillä sitä, minkälainen paikka taivas on. Kristinuskoon kuuluu ikuisen elämän toivo, usko siihen, että kun tämä elämä päättyy, avautuu Kristukseen uskoville ovi johonkin parempaan, paratiisimaiseen tilaan.
Muistan vanhan lastenlaulun, jossa kuvataan taivasta. Siinä puhutaan kultaisista kaduista, harpuista ja valkoisista vaatteista. Tuo kaikki kuulostaa kovin etäiseltä, eikä välttämättä edes kovin houkuttelevalta. Harppu ei kuulosta innostavalta ja kultaiset kadutkin ovat jotenkin kummallinen idea. Mitä ihanaa sellaisissa on?
Olen myös pohtinut taivasikävää, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Onko se turhautumista tämän maailman pahuuteen ja kurjuuteen? Kaipuuta Jumalan läsnäoloon? Paratiisin odotusta?
Kenties kyse on kaikista näistä. Kun mietin omaa taivasikävääni, huomaan kaipaavani paikkaa, jossa ei käydä kehityskeskusteluja, kirjoiteta oppimispäiväkirjoja tai saada arvosanoja. Paikkaa, jossa kaikki on hyvin, kukaan ei pidä toista rumana tai tyhmänä, vaan kaikki rakastavat toisiaan ja jokainen hyväksytään sellaisenaan. Siellä ei tunneta alemmuutta, podeta huonoa itsetuntoa tai koeta burn outia.
Näin konkretisoituna taivasikävä ei tunnu enää pelkästään vanhojen ihmisten asialta. Siitä tulee jotain, joka voi koskettaa jo tässä hetkessä. Vaikka taivas ehkä tuntuu kaukaiselta, saamme maistaa taivasta jo tänään, Jumalan läsnäolossa, rukouksessa, Raamatussa ja ehtoollisessa. Kaiken oppimisen, kehittymisen ja kipuilun keskellä saamme levätä Jumalan sylissä ja saada voimaa hänen rakkaudessaan.
"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm.21:3-4)
Muistan vanhan lastenlaulun, jossa kuvataan taivasta. Siinä puhutaan kultaisista kaduista, harpuista ja valkoisista vaatteista. Tuo kaikki kuulostaa kovin etäiseltä, eikä välttämättä edes kovin houkuttelevalta. Harppu ei kuulosta innostavalta ja kultaiset kadutkin ovat jotenkin kummallinen idea. Mitä ihanaa sellaisissa on?
Olen myös pohtinut taivasikävää, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Onko se turhautumista tämän maailman pahuuteen ja kurjuuteen? Kaipuuta Jumalan läsnäoloon? Paratiisin odotusta?
Kenties kyse on kaikista näistä. Kun mietin omaa taivasikävääni, huomaan kaipaavani paikkaa, jossa ei käydä kehityskeskusteluja, kirjoiteta oppimispäiväkirjoja tai saada arvosanoja. Paikkaa, jossa kaikki on hyvin, kukaan ei pidä toista rumana tai tyhmänä, vaan kaikki rakastavat toisiaan ja jokainen hyväksytään sellaisenaan. Siellä ei tunneta alemmuutta, podeta huonoa itsetuntoa tai koeta burn outia.
Näin konkretisoituna taivasikävä ei tunnu enää pelkästään vanhojen ihmisten asialta. Siitä tulee jotain, joka voi koskettaa jo tässä hetkessä. Vaikka taivas ehkä tuntuu kaukaiselta, saamme maistaa taivasta jo tänään, Jumalan läsnäolossa, rukouksessa, Raamatussa ja ehtoollisessa. Kaiken oppimisen, kehittymisen ja kipuilun keskellä saamme levätä Jumalan sylissä ja saada voimaa hänen rakkaudessaan.
"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm.21:3-4)
3.10.07
Yllätysvieras
Kuvittele, että olet kotona, aivan tavallisena arki-iltapäivänä, kun ovikello soi. Menet avaamaan ja oven takana seisoo Jeesus. Jokin hänen olemuksessaan vakuuttaa sinut siitä, että se on todella hän, eikä vain harhanäky. Kutsut Jeesuksen sisään ja vietätte mukavan iltapäivän.
Jeesus jää teille asustelemaan, mikä sopii oikein hyvin. Kukapa olisi mukavampi vieras kuin Jeesus? Lauantai-illaksi kutsutte vieraita ja Jeesus pitää huolen siitä, että sekä ruokaa että viiniä riittää koko illan. Lisäksi hän parantaa naapurin häntä kauan vaivanneesta astmasta.
Seuraavalla viikolla olet tulossa kotiin, kun näet Jeesuksen kulmakuppilan terassilla istumassa epämääräisessä seurassa. Kävelet nopeasti ohi, ja mietit, miksi Jeesus viettää aikaa kapakan kanta-asiakkaiden kanssa. Kyllä naapurustosta varmasti löytyisi parempaakin seuraa.
Seuraavana päivänä, kun tulet kotiin, tapaat keittiössäsi Jeesuksen ja lähipuiston rappioalkoholistit viettämässä iloista kahvihetkeä. Sinua alkaa toden teolla harmittaa. Mitä, jos joku näkee, minkälaisia vieraita kodissasi on? Eikö ollut tarpeeksi, että Jeesus pyöri oudossa seurassa julkisilla paikoilla, pitikö hänen vielä tuoda nuo ihmiset kotiisikin?
Sunnuntaina päätät viedä Jeesuksen kirkkoon. Tuskin olisi sopivampaa paikkaa Jumalan Pojalle. Jumalanpalvelus sujuu totuttuun tapaan aina saarnaan asti. Kesken saarnan Jeesus kuitenkin nousee pystyyn ja alkaa väittelemään saarnaajan kanssa. Vajoat syvemmälle penkkiin ja mietit itseksesi, että tämä oli viimeinen pisara.
Kotona työnnät Jeesuksen kaappiin, ettei hän pääsisi sotkemaan elämääsi pahemmin. Toki muistat kunnioittaa Jeesusta, kumarrat syvään joka kerta kulkiessasi kaappiJeesuksen ohi. Olet helpottunut, Jeesus on taas siellä, missä olet tottunut häntä pitämään, piilossa, josta voit hänet pyytää esiin silloin, kun sinua huvittaa.
Haluatko pitää Jeesuksen kaapissa, vai päästää hänet vaikuttamaan elämääsi? Valinta on sinun.
"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Joh.3:30
Jeesus jää teille asustelemaan, mikä sopii oikein hyvin. Kukapa olisi mukavampi vieras kuin Jeesus? Lauantai-illaksi kutsutte vieraita ja Jeesus pitää huolen siitä, että sekä ruokaa että viiniä riittää koko illan. Lisäksi hän parantaa naapurin häntä kauan vaivanneesta astmasta.
Seuraavalla viikolla olet tulossa kotiin, kun näet Jeesuksen kulmakuppilan terassilla istumassa epämääräisessä seurassa. Kävelet nopeasti ohi, ja mietit, miksi Jeesus viettää aikaa kapakan kanta-asiakkaiden kanssa. Kyllä naapurustosta varmasti löytyisi parempaakin seuraa.
Seuraavana päivänä, kun tulet kotiin, tapaat keittiössäsi Jeesuksen ja lähipuiston rappioalkoholistit viettämässä iloista kahvihetkeä. Sinua alkaa toden teolla harmittaa. Mitä, jos joku näkee, minkälaisia vieraita kodissasi on? Eikö ollut tarpeeksi, että Jeesus pyöri oudossa seurassa julkisilla paikoilla, pitikö hänen vielä tuoda nuo ihmiset kotiisikin?
Sunnuntaina päätät viedä Jeesuksen kirkkoon. Tuskin olisi sopivampaa paikkaa Jumalan Pojalle. Jumalanpalvelus sujuu totuttuun tapaan aina saarnaan asti. Kesken saarnan Jeesus kuitenkin nousee pystyyn ja alkaa väittelemään saarnaajan kanssa. Vajoat syvemmälle penkkiin ja mietit itseksesi, että tämä oli viimeinen pisara.
Kotona työnnät Jeesuksen kaappiin, ettei hän pääsisi sotkemaan elämääsi pahemmin. Toki muistat kunnioittaa Jeesusta, kumarrat syvään joka kerta kulkiessasi kaappiJeesuksen ohi. Olet helpottunut, Jeesus on taas siellä, missä olet tottunut häntä pitämään, piilossa, josta voit hänet pyytää esiin silloin, kun sinua huvittaa.
Haluatko pitää Jeesuksen kaapissa, vai päästää hänet vaikuttamaan elämääsi? Valinta on sinun.
"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Joh.3:30
23.9.07
Vastauksia etsimässä
Tapani Suvanto on huomauttanut, että vaikka Jeesuksen usein sanotaan olevan vastaus, hän ei itse käyttänyt itsestään kyseistä sanaa. Sen sijaan Herramme sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Me ihmiset olemme hyviä keksimään ongelmia ja kysymyksiä, joihin haluamme vastauksia ja vieläpä todisteita vastausten tueksi. Siksi on meille luontaista suhtautua epäilevän Tuomaan tavoin ja todeta, ettemme usko, ennen kuin näemme.
Jeesuksella on kuitenkin meille annettavana jotain parempaa kuin vastauksia todisteiden kaipuuseen. Hän on tie, jota pitkin on turvallista kulkea ja joka johtaa perille asti. Hän on totuus, joka on syvempi kuin mikään tuntemamme filosofia, se kannattaa koko elämää. Hän on elämä, joka voittaa meitä kahlitsevan ja lamauttavan kuoleman.
Meidän on vaikea sietää sitä, ettemme saa tyydyttäviä vastauksia kysymyksiimme. Toisaalta on lohdullista, ettemme saa, eikä meidän tarvitse tietää kaikkea. On joku suurempi, joka huolehtii asioista, Kaikkivaltias, joka tietää kaiken. Ehkä kerran kirkkaudessa saamme käydä tivaamaan Jumalalta vastauksia kysymyksiimme, jos ne enää siinä vaiheessa jaksavat meitä kiinnostaa. Siihen asti meidän on tyydyttävä kulkemaan uskon varassa. Sen uskon, ettei kukaan pääse Isän luo muuten kuin hänen kauttaan, joka on tie, totuus ja elämä.
Jeesuksella on kuitenkin meille annettavana jotain parempaa kuin vastauksia todisteiden kaipuuseen. Hän on tie, jota pitkin on turvallista kulkea ja joka johtaa perille asti. Hän on totuus, joka on syvempi kuin mikään tuntemamme filosofia, se kannattaa koko elämää. Hän on elämä, joka voittaa meitä kahlitsevan ja lamauttavan kuoleman.
Meidän on vaikea sietää sitä, ettemme saa tyydyttäviä vastauksia kysymyksiimme. Toisaalta on lohdullista, ettemme saa, eikä meidän tarvitse tietää kaikkea. On joku suurempi, joka huolehtii asioista, Kaikkivaltias, joka tietää kaiken. Ehkä kerran kirkkaudessa saamme käydä tivaamaan Jumalalta vastauksia kysymyksiimme, jos ne enää siinä vaiheessa jaksavat meitä kiinnostaa. Siihen asti meidän on tyydyttävä kulkemaan uskon varassa. Sen uskon, ettei kukaan pääse Isän luo muuten kuin hänen kauttaan, joka on tie, totuus ja elämä.
12.9.07
Hengellistä musiikkia?
Aina välillä herää jonkun kanssa keskustelu siitä, mikä on hengellistä musiikkia. Onko hengellisyys sanoituksissa vai kuulijan korvien välissä? Olenpa kuullut myös termin piilogospel. Se on kuulemma sellaista musiikkia, mihin on "piilotettu" viittauksia Jumalaan.
Itse olen enemmän taipuvainen sille kannalle, että kappaleen hengellisyys tai hengettömyys riippuu kuulijan tulkinnasta, jokainenhan meistä kuuntelee lauluja omasta taustastaan ja maailmankatsomuksestaan käsin. Itse olen löytänyt syviä hengellisiä totuuksia mm. Röllin lauluista. Yksi (hengellisistä) suosikeistani on "maallisen" PMMP-yhtyeen kappale Maria Magdalena. Varsinkin synnintunnon iskiessä minun on helppo samaistua kappaleen kertojaan. Oman syyllisyyden keskellä on vapauttavaa kuulla, että (ristin)puu yltää minunkin kaltereihini asti. Mikä on sinun tulkintasi kappaleesta?
Maria Magdalena
Itse olen enemmän taipuvainen sille kannalle, että kappaleen hengellisyys tai hengettömyys riippuu kuulijan tulkinnasta, jokainenhan meistä kuuntelee lauluja omasta taustastaan ja maailmankatsomuksestaan käsin. Itse olen löytänyt syviä hengellisiä totuuksia mm. Röllin lauluista. Yksi (hengellisistä) suosikeistani on "maallisen" PMMP-yhtyeen kappale Maria Magdalena. Varsinkin synnintunnon iskiessä minun on helppo samaistua kappaleen kertojaan. Oman syyllisyyden keskellä on vapauttavaa kuulla, että (ristin)puu yltää minunkin kaltereihini asti. Mikä on sinun tulkintasi kappaleesta?
Maria Magdalena
San. Paula Vesala
Olen menettänyt enemmän kuin ikinä muut
Sillä ei ole väliä
koska minulla on enemmän kuin kenelläkään:
seinän takana Sinä
Vanno, rakkaani
että et muuta haluaisikaan
kuin likaiset käteni
Eihän minulla ole muuta annettavaa
Tunnet häpeäni
Puu
kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua, kun se on osani
Mun nimeni on Maria Magdalena
sun jalkojesi juureen langennut
Täällä kukaan ei kosketa
ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan
Kaunis morsian
puettu valkoisiin vaatteisiin
Milloin pääset katsomaan?
Puu
kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua, se on osani
Mun nimeni on Maria Magdalena
sun jalkojesi juureen langenneena
29.8.07
Kaksi sanaa
Sain viime sunnuntaina kuunnella loistavaa saarnaa Vivamon Särkyneen sydämen kirkossa. Saarnaaja kertoi aikovansa puhua kahdesta sanasta, joihin Raamatun sanoma tiivistyy. Ensimmäisenä mieleeni tuli suuria sanoja kuten rakkaus tai armo. Mutta saarnaajalla olikin erilainen, minulle tuore näkökulma esiteltävänään.
Mutta Jumala. Raamatussa keskeistä tämän saarnan mukaan on Jumalan puuttuminen tapahtumien kulkuun. Ihmiset touhuavat omiaan, kompastellen ja usein kulkien yhä pahemmin eksyksiin. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, että olemme eksyksissä, vaan tapahtuu käänne: Mutta Jumala.
Iltahartauksissa ja todistuspuheenvuoroissa kuulee usein kertomuksia ihmisten elämästä, etenkin vaikeista ajoista. Näiden elämän kokemusten loppukäänne on "mutta Jumala". Joku meidän pientä elämäämme suurempi puuttuu asioiden kulkuun ja muuttaa niiden suunnan.
Me ihmiset olemme mestareita eksymään ja kadottamaan sen, mikä on tärkeää, mutta Jumala...
Saarna haastoi kuulijaa pohtimaan oman elämäni mutta Jumala-hetkiä. Ja niitähän riittää. Yhdessä jos toisessakin asiassa olen tullut sokeaksi ja turvannut itseeni, kunnes omat voimani ja kykyni ovat osoittaneet rajallisuutensa. Mutta Jumala.
Monta kertaa olen luullut voivani kehittyä täydelliseksi, luullut oppivani pois synneistäni. Olen luullut osaavani rakentaa tikapuut taivaaseen, tai oikeastaan pikahissin. Mutta Jumala.
Kun petyn itseeni ja muihin, kun ihmisyys näyttää rumimmat kasvonsa, kun väsyn olemaan rakastettava ja tekemään oikein, kun minun on vaikeaa katsoa peiliin, saan katsoa ristiin ja todeta jälleen kerran: Mutta Jumala.
Mutta Jumala. Raamatussa keskeistä tämän saarnan mukaan on Jumalan puuttuminen tapahtumien kulkuun. Ihmiset touhuavat omiaan, kompastellen ja usein kulkien yhä pahemmin eksyksiin. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, että olemme eksyksissä, vaan tapahtuu käänne: Mutta Jumala.
Iltahartauksissa ja todistuspuheenvuoroissa kuulee usein kertomuksia ihmisten elämästä, etenkin vaikeista ajoista. Näiden elämän kokemusten loppukäänne on "mutta Jumala". Joku meidän pientä elämäämme suurempi puuttuu asioiden kulkuun ja muuttaa niiden suunnan.
Me ihmiset olemme mestareita eksymään ja kadottamaan sen, mikä on tärkeää, mutta Jumala...
Saarna haastoi kuulijaa pohtimaan oman elämäni mutta Jumala-hetkiä. Ja niitähän riittää. Yhdessä jos toisessakin asiassa olen tullut sokeaksi ja turvannut itseeni, kunnes omat voimani ja kykyni ovat osoittaneet rajallisuutensa. Mutta Jumala.
Monta kertaa olen luullut voivani kehittyä täydelliseksi, luullut oppivani pois synneistäni. Olen luullut osaavani rakentaa tikapuut taivaaseen, tai oikeastaan pikahissin. Mutta Jumala.
Kun petyn itseeni ja muihin, kun ihmisyys näyttää rumimmat kasvonsa, kun väsyn olemaan rakastettava ja tekemään oikein, kun minun on vaikeaa katsoa peiliin, saan katsoa ristiin ja todeta jälleen kerran: Mutta Jumala.
16.8.07
Mutta suurin niistä on rakkaus
Ensimmäisenä opiskeluvuonna pohdimme luennoilla uskonnon määritelmää.
Mitä tarkoittaa sana uskonto? Uskoa yliluonnolliseen? Tiettyjen tapojen noudattamista ja rituaalien suorittamista? Pakoa todellisuudesta? Oopiumia kansalle?
Uskonnolle on monia määritelmiä. Osan niistä voin allekirjoittaa, osaa en. Hyväksyttiin määritelmäksi mikä tahansa, voidaan luultavasti yksimielisesti todeta, että uskontoja on maailmassa paljon ja jokin niissä kiehtoo ihmisiä.
Mikä sitten tekee meidän uskonnostamme, kristinuskosta, ainutlaatuisen?
Opiskelen tähtäimessäni seurakunnan paimenen virka. Kristuksen kirkon palvelijana minun pitäisi siis osata välittää evankeliumia, ylösnousemuksen ilosanomaa, seurakunnalle ja niille, jotka eivät ole vielä löytäneet tietään seurakuntaan. Sitä silmällä pitäen valitsen tänäkin vuonna kurssejani: puhetaitoa, raamatuntutkimusta, sielunhoitoa.
Olen kuitenkin todennut, että vaikka opiskelisin kuinka ja kehittyisin taitavaksi puhujaksi, opettajaksi tai kuuntelijaksi, se ei riitä, jos en osaa rakastaa. Kristinuskossa kun ei pohjimmiltaan ole kyse retoriikasta, oppirakennelmista eikä terapiasta, vaan rakkaudesta. Siinä on kyse Jumalasta, joka rakastaa jokaista meistä niin paljon, että meni vapaaehtoisesti ja vastaan taistelematta teloitettavaksi, jotta me saisimme elää. Siinä on kyse siitä, että saamme olla rakastettuja ja rakastettuina rakastaa muita.
"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali." (1.Kor.13:1) Kaikki meidän inhimilliset onnistumisemme ovat vain tyhjää kuminaa, jos ei Rakkaus saa vaikuttaa niiden kautta. Vaikka siis puhuisin antiikin filosofien retoriikalla, opettaisin kuin Sokrates tai hoitaisin sieluja kuin parhaat terapeutit, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain tyhjää kuminaa kolkossa maailmassa.
Rakkaus ei ole helppoa, eikä se aina ole hauskaa. Se ei ollut helppoa Jeesukselle, eikä se ole helppoa meille. Mutta siihen meidät on kutsuttu, rakastamaan silloinkin kun se on vaikeaa ja olemaan rakastettuja silloinkin, kun vähiten sitä ansaitsemme. Se meidät erottaa kaikista muista.
"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1.Kor.13:13)
psst. Kannattaa tsekata Mari Stenlundin kolumni aiheesta. Se löytyy osoitteesta: http://www.kirkkojakaupunki.fi/?deptid=302
Mitä tarkoittaa sana uskonto? Uskoa yliluonnolliseen? Tiettyjen tapojen noudattamista ja rituaalien suorittamista? Pakoa todellisuudesta? Oopiumia kansalle?
Uskonnolle on monia määritelmiä. Osan niistä voin allekirjoittaa, osaa en. Hyväksyttiin määritelmäksi mikä tahansa, voidaan luultavasti yksimielisesti todeta, että uskontoja on maailmassa paljon ja jokin niissä kiehtoo ihmisiä.
Mikä sitten tekee meidän uskonnostamme, kristinuskosta, ainutlaatuisen?
Opiskelen tähtäimessäni seurakunnan paimenen virka. Kristuksen kirkon palvelijana minun pitäisi siis osata välittää evankeliumia, ylösnousemuksen ilosanomaa, seurakunnalle ja niille, jotka eivät ole vielä löytäneet tietään seurakuntaan. Sitä silmällä pitäen valitsen tänäkin vuonna kurssejani: puhetaitoa, raamatuntutkimusta, sielunhoitoa.
Olen kuitenkin todennut, että vaikka opiskelisin kuinka ja kehittyisin taitavaksi puhujaksi, opettajaksi tai kuuntelijaksi, se ei riitä, jos en osaa rakastaa. Kristinuskossa kun ei pohjimmiltaan ole kyse retoriikasta, oppirakennelmista eikä terapiasta, vaan rakkaudesta. Siinä on kyse Jumalasta, joka rakastaa jokaista meistä niin paljon, että meni vapaaehtoisesti ja vastaan taistelematta teloitettavaksi, jotta me saisimme elää. Siinä on kyse siitä, että saamme olla rakastettuja ja rakastettuina rakastaa muita.
"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali." (1.Kor.13:1) Kaikki meidän inhimilliset onnistumisemme ovat vain tyhjää kuminaa, jos ei Rakkaus saa vaikuttaa niiden kautta. Vaikka siis puhuisin antiikin filosofien retoriikalla, opettaisin kuin Sokrates tai hoitaisin sieluja kuin parhaat terapeutit, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain tyhjää kuminaa kolkossa maailmassa.
Rakkaus ei ole helppoa, eikä se aina ole hauskaa. Se ei ollut helppoa Jeesukselle, eikä se ole helppoa meille. Mutta siihen meidät on kutsuttu, rakastamaan silloinkin kun se on vaikeaa ja olemaan rakastettuja silloinkin, kun vähiten sitä ansaitsemme. Se meidät erottaa kaikista muista.
"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1.Kor.13:13)
psst. Kannattaa tsekata Mari Stenlundin kolumni aiheesta. Se löytyy osoitteesta: http://www.kirkkojakaupunki.fi/?deptid=302
3.8.07
Kerro, kerro, kuvastin...
Rippileiri keskellä metsää. Ei televisiota, tietokonetta, ei suihkua, ei vaatteiden valitsemista peilin edessä. Viikko mökkiolosuhteissa 30 teini-ikäisen kanssa ei ensi kuulemalta ollut houkutteleva ajatus. Kuitenkin se muodostui mitä vapauttavimmaksi kokemukseksi.
Kun edessä ei olekaan mainosten kuvia ihanneihmisistä, eikä peili tule vastaan kymmentä kertaa päivässä, alkaa oma ulkoinen olemus ja sen muka-tärkeys unohtua. Aamupesulla peilinä on metsä, päivän mittaan työtoverin, isosen tai leiriläisen kasvot. Ulkonäkö-kysymysten tilalle tulee kysymys siitä, minkälaista kuvaa luonto ja lähimmäinen minusta heijastavat.
Ihminen on tehty osaksi luomakuntaa. Asfaltin keskellä oma rooli luomakunnan osana ja riippuvuus luomakunnan hyvinvoinnista hämärtyy. Metsän keskellä, jossa pesuvesi tulee kaivosta ja virkistäytyminen tapahtuu järvessä, puhtaan luonnon tärkeys tulee käsinkosketeltavaksi. Lähettyvillä ei ole vedenpuhdistamoa, joten on parasta olla saastumatta elämän eliksiirin lähteitä.
Niin luonto kuin lähimmäinenkin ovat ankaria peilejä. Jos niihin katsoo rehellisesti, joutuu kohtaamaan oman keskeneräisyytensä. Yksikään meistä ei näe peilistä täydellistä ihmistä. Kuitenkin, kun katsomme peiliin, näemme siellä Jumalan kuvan. "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi..." (Gen1:27) Näemmepä heijastuksemme sitten luonnossa, lähimmäisessä tai kylpyhuoneen peilissä, on meitä vastassa Jumalan kuva, rakkauden kuva.
Jokainen meistä on rakkaudesta luotu, rakkauden kohteeksi ja rakastajaksi tarkoitettu. Meidän rakkautemme ja kykymme olla yhteydessä Rakkauteen on vajavaista. Meissä on heijastus Jumalasta, mutta kukaan meistä ei ole täydellinen Jumalan kuva. Saamme kuitenkin olla toisillemme paitsi peileinä, jotka näyttävät ihmisen rikkinäisyyden, myös peileinä, jotka vajavaisina heijastavat täydellistä rakkautta. "Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä." (1.Joh.4:16b)
Rippileiri keskellä metsää. Mustikat suojärven rannassa kertovat hennosti siitä, kuinka luomakunta huolehtii vajavaisesta valtiaastaan, Jumalan heijastuksesta.
Kun edessä ei olekaan mainosten kuvia ihanneihmisistä, eikä peili tule vastaan kymmentä kertaa päivässä, alkaa oma ulkoinen olemus ja sen muka-tärkeys unohtua. Aamupesulla peilinä on metsä, päivän mittaan työtoverin, isosen tai leiriläisen kasvot. Ulkonäkö-kysymysten tilalle tulee kysymys siitä, minkälaista kuvaa luonto ja lähimmäinen minusta heijastavat.
Ihminen on tehty osaksi luomakuntaa. Asfaltin keskellä oma rooli luomakunnan osana ja riippuvuus luomakunnan hyvinvoinnista hämärtyy. Metsän keskellä, jossa pesuvesi tulee kaivosta ja virkistäytyminen tapahtuu järvessä, puhtaan luonnon tärkeys tulee käsinkosketeltavaksi. Lähettyvillä ei ole vedenpuhdistamoa, joten on parasta olla saastumatta elämän eliksiirin lähteitä.
Niin luonto kuin lähimmäinenkin ovat ankaria peilejä. Jos niihin katsoo rehellisesti, joutuu kohtaamaan oman keskeneräisyytensä. Yksikään meistä ei näe peilistä täydellistä ihmistä. Kuitenkin, kun katsomme peiliin, näemme siellä Jumalan kuvan. "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi..." (Gen1:27) Näemmepä heijastuksemme sitten luonnossa, lähimmäisessä tai kylpyhuoneen peilissä, on meitä vastassa Jumalan kuva, rakkauden kuva.
Jokainen meistä on rakkaudesta luotu, rakkauden kohteeksi ja rakastajaksi tarkoitettu. Meidän rakkautemme ja kykymme olla yhteydessä Rakkauteen on vajavaista. Meissä on heijastus Jumalasta, mutta kukaan meistä ei ole täydellinen Jumalan kuva. Saamme kuitenkin olla toisillemme paitsi peileinä, jotka näyttävät ihmisen rikkinäisyyden, myös peileinä, jotka vajavaisina heijastavat täydellistä rakkautta. "Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä." (1.Joh.4:16b)
Rippileiri keskellä metsää. Mustikat suojärven rannassa kertovat hennosti siitä, kuinka luomakunta huolehtii vajavaisesta valtiaastaan, Jumalan heijastuksesta.
19.7.07
Kultaisten sonnien kimallus
"Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni. " 2.Moos.20:2-6
Jumala antoi kymmenen käskyä Mooseksen välityksellä valitulle kansalleen, Israelille. Ensimmäisessä käskyssä Jumala ilmoitti olevansa ainoa elävä ja siis ainoa palvonnan arvoinen Jumala. Israelilaiset kuitenkin rikkoivat ensimmäistä käskyä valamalla kullasta härän muotoisen patsaan ja palvomalla sitä jumalanaan. He kaipasivat konkretiaa, jotain silmin nähtävää ja käsin kosketeltavaa. Kaukana taivaassa oleva Jumala ei riittänyt heille, vaikka olikin aktiivisesti yhteydessä heihin.
Me ihmiset tavoittelemme elämässämme monenlaista hyvää: menestystä, kauneutta ja terveyttä. Asioita, jotka nähdään omia etuja ja omaa hyvinvointia turvaavina. Luther sanoi aikanaan, että ihmisen jumala on se, mihin hän turvaa. Sama pätee tänäänkin. Se, mihin turvaamme on se, mitä palvomme. Emme ehkä palvo kultaista sonnia, mutta olemme löytäneet sen tilalle monenlaista muuta kiiltävää kumarrettavaa.
Aatteet, arvot ja toteemijumalat ovat helppoja palvottavia. Niiden ympärille voi rakentaa mieleisensä uskonnon rituaaleineen ja sääntöineen. Ne vaativat vain sen verran kuin haluaa antaa. Toista on suhde elävään Jumalaan.
Vuorovaikutus elävän Jumalan kanssa on hänen rakkautensa kokemista ja vastaanottamista. Tuo rakkaus vain on siitä hankala asia, että se pyrkii herättämään vastarakkautta. Eikä vain Jumalaa, vaan myös lähimmäistä kohtaan. Se ei olekaan enää niin helppo juttu kuin elottoman jumalan palvominen. Rakastaminen ja rakkauden kohteena oleminen on vaikeaa, kokonaisvaltaista. Lienee nimittäin mahdotonta rakastaa rajoitetusti ja hallitusti. Rakkaudella on tapana kasvaa ja vallata enemmän alaa, lopulta koko elämä. Siksi persoonaton kultajumala on turvallinen vaihtoehto, se ei juuri anna, muttei otakaan.
Jumala ei vaadi meiltä suorituksia, hienoja palvontamenoja tai hyviä tekoja. Hän haluaa armahtaa meitä. Toisaalta hän vaatii meiltä kaiken, meidät itsemme, elämämme, jotta saisi puhdistaa sen rakkaudellaan ja tehdä siitä uuden ja paremman. Meille jää vain valinta: Vastaammeko elävän Jumalan kutsuun vai pitäydymmekö turvallisen elottomissa kultaisissa sonneissamme.
Jumala antoi kymmenen käskyä Mooseksen välityksellä valitulle kansalleen, Israelille. Ensimmäisessä käskyssä Jumala ilmoitti olevansa ainoa elävä ja siis ainoa palvonnan arvoinen Jumala. Israelilaiset kuitenkin rikkoivat ensimmäistä käskyä valamalla kullasta härän muotoisen patsaan ja palvomalla sitä jumalanaan. He kaipasivat konkretiaa, jotain silmin nähtävää ja käsin kosketeltavaa. Kaukana taivaassa oleva Jumala ei riittänyt heille, vaikka olikin aktiivisesti yhteydessä heihin.
Me ihmiset tavoittelemme elämässämme monenlaista hyvää: menestystä, kauneutta ja terveyttä. Asioita, jotka nähdään omia etuja ja omaa hyvinvointia turvaavina. Luther sanoi aikanaan, että ihmisen jumala on se, mihin hän turvaa. Sama pätee tänäänkin. Se, mihin turvaamme on se, mitä palvomme. Emme ehkä palvo kultaista sonnia, mutta olemme löytäneet sen tilalle monenlaista muuta kiiltävää kumarrettavaa.
Aatteet, arvot ja toteemijumalat ovat helppoja palvottavia. Niiden ympärille voi rakentaa mieleisensä uskonnon rituaaleineen ja sääntöineen. Ne vaativat vain sen verran kuin haluaa antaa. Toista on suhde elävään Jumalaan.
Vuorovaikutus elävän Jumalan kanssa on hänen rakkautensa kokemista ja vastaanottamista. Tuo rakkaus vain on siitä hankala asia, että se pyrkii herättämään vastarakkautta. Eikä vain Jumalaa, vaan myös lähimmäistä kohtaan. Se ei olekaan enää niin helppo juttu kuin elottoman jumalan palvominen. Rakastaminen ja rakkauden kohteena oleminen on vaikeaa, kokonaisvaltaista. Lienee nimittäin mahdotonta rakastaa rajoitetusti ja hallitusti. Rakkaudella on tapana kasvaa ja vallata enemmän alaa, lopulta koko elämä. Siksi persoonaton kultajumala on turvallinen vaihtoehto, se ei juuri anna, muttei otakaan.
Jumala ei vaadi meiltä suorituksia, hienoja palvontamenoja tai hyviä tekoja. Hän haluaa armahtaa meitä. Toisaalta hän vaatii meiltä kaiken, meidät itsemme, elämämme, jotta saisi puhdistaa sen rakkaudellaan ja tehdä siitä uuden ja paremman. Meille jää vain valinta: Vastaammeko elävän Jumalan kutsuun vai pitäydymmekö turvallisen elottomissa kultaisissa sonneissamme.
11.7.07
Muista pyhittää lepopäiväsi
Luen tällä hetkellä kirjaa 10 käskyä naiselle. Osuin eilen kolmannen käskyn kohdalle, eikä se olisi voinut tulla sopivammalla hetkellä. Olin pari päivää pyörinyt kotona osaamatta viettää rauhassa vapaapäiviä. Lomaviikon alkupuoli sujui menojen ja touhujen merkeissä, ja loppuviikon odotetut tyhjät päivät muodostuivatkin hankaliksi. Minun oli vaikea antaa itselleni lupaa olla tekemättä mitään ja lukematta mitään.
Olin tehnyt suunnitelmia, kuinka hyödyntäisin vapaapäiväni, nauttisin oikein urakalla niistä asioista, jotka jäävät työ- ja opiskeluasioiden jalkoihin. Kuten romaanien lukeminen. Edes lomalla en osaa hellittää jatkuvasta itseni sivistämisestä ja kehittämisestä ja nimenomaan sisäisestä pakosta kehittyä.
Siksi Marianne Heikkilän teksti siitä, mitä lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa, tuli suoraan kohti. Se on luovuttamista oman arvonsa rakentamisesta. Se on suostumista lepoon ja Jumalan läsnäoloon, pyhitettäväksi. Jumala loi ihmisen kuvakseen, joten ihmisenkin tulisi levätä seitsemäntenä päivänä, kuten Jumala teki. Emmehän toki ole kestävämpiä kuin Kaikkivaltias.
Levätessämme Jumalan läsnäolossa hän saa hoitaa ja pyhittää meitä. Lepopäivän pyhittäminen on siis pyhittymistä, muuttumista lähemmäs sitä, miksi meidät on luotu, Jumalan kuvaksi. Ehkä se seuraavilla vapailla onnistuu jo paremmin. Helpommin sanottu kuin tehty:)
Olin tehnyt suunnitelmia, kuinka hyödyntäisin vapaapäiväni, nauttisin oikein urakalla niistä asioista, jotka jäävät työ- ja opiskeluasioiden jalkoihin. Kuten romaanien lukeminen. Edes lomalla en osaa hellittää jatkuvasta itseni sivistämisestä ja kehittämisestä ja nimenomaan sisäisestä pakosta kehittyä.
Siksi Marianne Heikkilän teksti siitä, mitä lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa, tuli suoraan kohti. Se on luovuttamista oman arvonsa rakentamisesta. Se on suostumista lepoon ja Jumalan läsnäoloon, pyhitettäväksi. Jumala loi ihmisen kuvakseen, joten ihmisenkin tulisi levätä seitsemäntenä päivänä, kuten Jumala teki. Emmehän toki ole kestävämpiä kuin Kaikkivaltias.
Levätessämme Jumalan läsnäolossa hän saa hoitaa ja pyhittää meitä. Lepopäivän pyhittäminen on siis pyhittymistä, muuttumista lähemmäs sitä, miksi meidät on luotu, Jumalan kuvaksi. Ehkä se seuraavilla vapailla onnistuu jo paremmin. Helpommin sanottu kuin tehty:)
3.7.07
Ripari opettaa myös opettajaa
Mitä olisi kesä ilman rippileirejä. Kesäteologin näkökulmasta utopiaa. Ripari on jännä paikka. Siellä eri tyyliset, eri viiteryhmiin ja alakulttuureihin kuuluvat nuoret suljetaan samaan pieneen maailmaan viikoksi. Ohjelmassa kristinuskon pikaoppimäärä. On haastavaa yrittää opettaa maailman tärkeimpiä asioita nuorille, joista ei tiedä etukäteen mitään. Omat kyvyt ja tiedot tuntuvat usein puutteellisilta ja täysin riittämättömiltä tehtävän edessä. Leirillä lohtunani olivat Markku Kilpiön ja Anna-Maija Raittilan kirjoittaman virren 525 sanat:
Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into, uskottomuus mieleni
- uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi.
Suurempi kuin epäilymme, suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen.
Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan, polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?
Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan.
Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun.
Suurempi kuin sydämemme, suurempi kuin ihmistyö
hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö.
Siinä itse, armon Henki, uupunutta uudistat.
Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat.
Kyse ei sittenkään ole minun kyvyistäni ja tiedoistani vaan Jumalasta, joka tekee työtään kauttani. Paras palaute, mitä opettaja voi saada, on nuoren kirjoitus suhteestaan Jumalaan ja sen viimeinen lause: Minä uskon.
Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into, uskottomuus mieleni
- uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi.
Suurempi kuin epäilymme, suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen.
Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan, polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?
Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan.
Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun.
Suurempi kuin sydämemme, suurempi kuin ihmistyö
hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö.
Siinä itse, armon Henki, uupunutta uudistat.
Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat.
24.5.07
Pyhän Hengen temppeleitä
Muistan lapsuudestani laulun, jossa sanottiin: Tiedätkö, tiedätkö, temppeli oot? Sä olet Pyhän Hengen temppeli! Laulun taustalla ovat Paavalin sanat: ”Ettekö te tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? -- Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te.” (1.Kor.3:16-17) Mitä sitten tarkoittaa, että olen Pyhän Hengen temppeli? Pitäisikö minun olla jotenkin erityisen pyhä tai puhdas, elää moitteetonta elämää?
Temppeleitä rakennetaan Jumalan kunniaksi, koska haluamme ylistää ja palvella häntä ja tarvitsemme paikan siihen. Minun olisi siis Jumalan temppelinä tuotettava Jumalalle kunniaa. Pitäisikö minun siis laulaa ylistyslauluja aamusta iltaan tai huutaa kaduilla: Jeesus on Herra! Vai voinko olla kunniaksi Jumalalle jollakin muulla tavoin?
Jeesus opettaa meitä rakastamaan lähimmäisiämme, sekä niitä, joista pidämme, että niitä, joiden kanssa meidän on vaikea tulla toimeen. Rakkauden osoittaminen muille ihmisille on Jumalan luomistyön – ja siis myös Luojan itsensä kunnioittamista. Rakastamalla ihmisiä, myös silloin, kun he eivät sitä ansaitse, teemme Jumalan rakkautta näkyväksi elämässämme.
Jeesus sanoo: Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. (Matt.25:40) Osoittamalla rakkautta niille, jotka sitä tarvitsevat, osoitamme siis rakkautta Jeesukselle.
Se, että olemme Jumalan temppeli, tarkoittaa siis, että olemme näkyvä merkki Jumalan olemassaolosta ja toiminnasta ja toivottavasti myös hänen rakkaudestaan. Kristittyjen tulisi olla temppeli, jonka luo apua tarvitsevat voivat tulla ja heitä autetaan. Temppeli, joka olemassaolollaan julistaa evankeliumia.
Temppelit ja kirkot ovat usein hienoja ja kauniita. Meidän ei kuitenkaan tarvitse kuorruttaa itseämme kullalla tai muilla kalleuksilla. Jumalan temppelin tulee huolehtia itsestään, niin ruumiistaan, mielestään kuin hengestäänkin niin, että olisi kunniaksi Jumalalle. Kun Jumala saa vaikuttaa minussa, rukouksen, Raamatun ja ehtoollisen kautta, minusta tulee todella Jumalan temppeli, jonka kautta hän näyttäytyy maailmalle. Jumalan temppelin kauneus kumpuaa siitä, että se ylistää Jumalaa.
17.5.07
Maailman vahvin nainen
Olen huono kestämään heikkoutta, sitä, että joku ei osaa, tiedä, jaksa tai pysty. Minusta on tukalaa katsella epävarmaa, pelokasta ihmistä, tai ihmistä, joka ei saa elämäänsä järjestykseen, vaan sotkee sitä aina vain pahempaan solmuun. Erityisen vaikeata minun on kohdata sitä, että olen itse heikko, osaamaton ja kykenemätön kovin moneen asiaan. En jaksa tehdä niin paljon, kuin odotan jaksavani. En osaakaan kaikkea niin hyvin kuin haluaisin uskotella. En ole se ihanneihminen, joksi yritän niin vimmaisesti tulla.
Apostoli Paavali sanoo toisessa kirjeessään korinttilaisille seuraavasti: ” Mutta hän on vastannut minulle: ” Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden ylpeilen mieluummin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. -- Juuri heikkona olen voimakas.”
Kummallinen näkökulma, heikkona olen voimakas. Mitä se oikeastaan tarkoittaa, eikö heikko ole aina heikko, turha kai sitä on selittämällä yrittää muuttaa. Jumalan näkökulma onkin meistä kummallinen. Hän ei arvosta voimia, taitoja tai tietoja, vaan sitä, että annamme Hänelle tilaisuuden näyttää voimansa meissä. Tämä tuntuu epäreilulta, eikö Jumala arvosta sitä, että yritän tulla paremmaksi ihmiseksi ja ponnistelen jaksaakseni täyttää itseni ja muiden asettamat vaatimukset. Eikö Jumalaa kiinnosta minun tekemiseni?
Toki häntä kiinnostaa, kiinnostaa jopa niin paljon, ettei hän halua minun, tai kenenkään meistä ponnistelevan yksin. Jumala haluaa antaa meille kaiken sen, mitä tarvitsemme, voimat, taidot ja tiedot. Itse asiassa, kaikki, mitä meillä on, on peräisin Jumalalta, alkaen elämästämme. On tuskallista todeta olevansa avuton ja voimaton, mutta sen tunnustaminen antaa meille mahdollisuuden kokea jotain suurempaa, Jumalan voiman meissä.
”Sen tähden ylpeilen mieluummin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” 2.Kor.12:9
Apostoli Paavali sanoo toisessa kirjeessään korinttilaisille seuraavasti: ” Mutta hän on vastannut minulle: ” Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden ylpeilen mieluummin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. -- Juuri heikkona olen voimakas.”
Kummallinen näkökulma, heikkona olen voimakas. Mitä se oikeastaan tarkoittaa, eikö heikko ole aina heikko, turha kai sitä on selittämällä yrittää muuttaa. Jumalan näkökulma onkin meistä kummallinen. Hän ei arvosta voimia, taitoja tai tietoja, vaan sitä, että annamme Hänelle tilaisuuden näyttää voimansa meissä. Tämä tuntuu epäreilulta, eikö Jumala arvosta sitä, että yritän tulla paremmaksi ihmiseksi ja ponnistelen jaksaakseni täyttää itseni ja muiden asettamat vaatimukset. Eikö Jumalaa kiinnosta minun tekemiseni?
Toki häntä kiinnostaa, kiinnostaa jopa niin paljon, ettei hän halua minun, tai kenenkään meistä ponnistelevan yksin. Jumala haluaa antaa meille kaiken sen, mitä tarvitsemme, voimat, taidot ja tiedot. Itse asiassa, kaikki, mitä meillä on, on peräisin Jumalalta, alkaen elämästämme. On tuskallista todeta olevansa avuton ja voimaton, mutta sen tunnustaminen antaa meille mahdollisuuden kokea jotain suurempaa, Jumalan voiman meissä.
”Sen tähden ylpeilen mieluummin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” 2.Kor.12:9
Maratonilla maailman ympäri
Minulla on kiire. Aina. Kiire kouluun, kiire kotiin. Kiire lukea, kiire siivota, kiire hoitaa kaikki asiat, sillä ne täytyy hoitaa, nyt, heti, ei ole aikaa odottaa.
Mihin minulla lopulta on kiire? Ovatko kaikki huolehtimani asiat todella niin tärkeitä, että niiden takia kannattaa juosta hiki päässä? Tuskin. Olen huomannut, että kiire ei ole vain kalenterissani, se on sisälläni. Kerään yhä uusia asioita hoidettavakseni, jotten tuntisi itseäni turhaksi. Se, että on kiire, tarkoittaa, että on tärkeä ihminen. Tärkeillä ihmisillä on paljon menoja. Tärkeitä ihmisiä tarvitaan koko ajan jossain. Tärkeillä ihmisillä ei ole aikaa hukattavaksi.
On kammottavaa todeta, kuinka sisäinen kiire saa mielen juoksemaan silloinkin, kun ei oikeastaan ole pakko tehdä yhtään mitään. Meihin on iskostettu ihanne, jonka mukaan ihmisen pitää lunastaa arvonsa tekemällä. Ollakseen tärkeä täytyy tehdä paljon. Tullakseen nähdyksi täytyy osallistua ja panostaa. Elämä on lyhyt ja siinä pitää ehtiä mahdollisimman paljon. Siksi on kiire opiskella ja valmistua, kiire luoda uraa, kiire perustaa perhe. Täytyy olla nopea, jotta ehtii saavuttaa tarpeeksi, tulla tärkeäksi.
Saarnaajan kirjassa sanotaan näin: ”Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee? Olen katsellut kaikkea aherrusta, jonka Jumala on antanut ihmisille heidän rasituksekseen. Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua. -- Minä oivalsin, että kaikki, minkä Jumala tekee, pysyy ikuisesti. Siihen ei ole lisäämistä eikä siitä vähentämistä.” (Saarn.3:10-11,14)
Jumala on antanut meille kaikkea hyvää, mutta me haluamme saavuttaa itse, emme saada lahjaksi. Yritämme turhaan lisätä hyvinvointiamme ja arvoamme ohittaen sen, että kaikki hyvä mitä meillä ja meissä on, on Jumalan lahjaa meille. Meidän ei tarvitse säätää ja häslätä, uuvuttaa itseämme turhalla tohinalla.
Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa näin: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Matt.11:28) Lisäksi hän sanoo: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha.” (Joh.16:33)
Jumala ei halua, että juoksemme läpi elämän. Hän haluaa tarjota meille levon ja rauhan. Hän haluaa poistaa sisäisen kiireemme ja kertoa meille, ettei arvomme riipu siitä mitä, tai miten paljon me teemme. Olemme arvokkaita siksi, että Jumala on rakkaudessaan luonut meidät. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” (Ps.139:13-14)
Mihin minulla lopulta on kiire? Ovatko kaikki huolehtimani asiat todella niin tärkeitä, että niiden takia kannattaa juosta hiki päässä? Tuskin. Olen huomannut, että kiire ei ole vain kalenterissani, se on sisälläni. Kerään yhä uusia asioita hoidettavakseni, jotten tuntisi itseäni turhaksi. Se, että on kiire, tarkoittaa, että on tärkeä ihminen. Tärkeillä ihmisillä on paljon menoja. Tärkeitä ihmisiä tarvitaan koko ajan jossain. Tärkeillä ihmisillä ei ole aikaa hukattavaksi.
On kammottavaa todeta, kuinka sisäinen kiire saa mielen juoksemaan silloinkin, kun ei oikeastaan ole pakko tehdä yhtään mitään. Meihin on iskostettu ihanne, jonka mukaan ihmisen pitää lunastaa arvonsa tekemällä. Ollakseen tärkeä täytyy tehdä paljon. Tullakseen nähdyksi täytyy osallistua ja panostaa. Elämä on lyhyt ja siinä pitää ehtiä mahdollisimman paljon. Siksi on kiire opiskella ja valmistua, kiire luoda uraa, kiire perustaa perhe. Täytyy olla nopea, jotta ehtii saavuttaa tarpeeksi, tulla tärkeäksi.
Saarnaajan kirjassa sanotaan näin: ”Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee? Olen katsellut kaikkea aherrusta, jonka Jumala on antanut ihmisille heidän rasituksekseen. Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua. -- Minä oivalsin, että kaikki, minkä Jumala tekee, pysyy ikuisesti. Siihen ei ole lisäämistä eikä siitä vähentämistä.” (Saarn.3:10-11,14)
Jumala on antanut meille kaikkea hyvää, mutta me haluamme saavuttaa itse, emme saada lahjaksi. Yritämme turhaan lisätä hyvinvointiamme ja arvoamme ohittaen sen, että kaikki hyvä mitä meillä ja meissä on, on Jumalan lahjaa meille. Meidän ei tarvitse säätää ja häslätä, uuvuttaa itseämme turhalla tohinalla.
Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa näin: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Matt.11:28) Lisäksi hän sanoo: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha.” (Joh.16:33)
Jumala ei halua, että juoksemme läpi elämän. Hän haluaa tarjota meille levon ja rauhan. Hän haluaa poistaa sisäisen kiireemme ja kertoa meille, ettei arvomme riipu siitä mitä, tai miten paljon me teemme. Olemme arvokkaita siksi, että Jumala on rakkaudessaan luonut meidät. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” (Ps.139:13-14)
27.4.07
Tavarataivas
Olen etsiskellyt uutta laukkua. Minulla on toki laukkuja, äkkiä laskettuna ainakin kymmenen kappaletta. Silti niitä ei tunnu olevan tarpeeksi, aina on joku tilanne, johon minulla ei ole sopivan kokoista, väristä tai tyylistä laukkua. Olen tottunut kulkemaan laukku olallani, jos jostain syystä lähden kotoa ilman laukkua (mitä tapahtuu hyvin harvoin), tunnen oloni alastomaksi, jotain oleellista puuttuu.
Miksi sitten on tärkeää, että laukku on aina mukana, luulisi sen olevan pikemmin riesa, jota joutuu kantamaan mukanaan. Laukku on kätevä, sinne saa mahtumaan laukun koosta riippuen tarpeelliset ja myös tarpeettomat tavarat. Kalenteri, puhelin, lompakko ja avaimet ovat aina mukana, usein myös muuta pikkutavaraa. Tavaroiden mukana kantaminen tuo kiinnostavalla tavalla turvallisen olon. Mitä enemmän tavaraa, sitä useammanlaisiin tilanteisiin on varautunut. Monet naiset kuljettavat käsilaukussaan aina esim. särkylääkettä ja laastaria, toisille on välttämätöntä pitää mukanaan bussiaikataulua tai sateenvarjoa. Koskaan ei voi tietää, mihin joutuu.
En pidä siitä, että huomaan turvaavani tavaroihin. Toki on tärkeää, että mukana on puhelin, lompakko ja avaimet. Jos jotain puuttuu, sen voi ostaa. Jos tulee hätä, voi soittaa apua. Ja aina pääsee avaimilla kotiin. Vaikka kyse on tavallisista perusasioista, joskin myös paljosta turhasta, jota mukanani kannan, pyörii päässäni Nasaretin miehen sanat: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Tiukka mies tuo Nasaretilainen.
Miksi sitten on tärkeää, että laukku on aina mukana, luulisi sen olevan pikemmin riesa, jota joutuu kantamaan mukanaan. Laukku on kätevä, sinne saa mahtumaan laukun koosta riippuen tarpeelliset ja myös tarpeettomat tavarat. Kalenteri, puhelin, lompakko ja avaimet ovat aina mukana, usein myös muuta pikkutavaraa. Tavaroiden mukana kantaminen tuo kiinnostavalla tavalla turvallisen olon. Mitä enemmän tavaraa, sitä useammanlaisiin tilanteisiin on varautunut. Monet naiset kuljettavat käsilaukussaan aina esim. särkylääkettä ja laastaria, toisille on välttämätöntä pitää mukanaan bussiaikataulua tai sateenvarjoa. Koskaan ei voi tietää, mihin joutuu.
En pidä siitä, että huomaan turvaavani tavaroihin. Toki on tärkeää, että mukana on puhelin, lompakko ja avaimet. Jos jotain puuttuu, sen voi ostaa. Jos tulee hätä, voi soittaa apua. Ja aina pääsee avaimilla kotiin. Vaikka kyse on tavallisista perusasioista, joskin myös paljosta turhasta, jota mukanani kannan, pyörii päässäni Nasaretin miehen sanat: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Tiukka mies tuo Nasaretilainen.
10.4.07
Lapsia ja aikuisia
On epämuodikasta olla aikuinen. Ihminen, joka kantaa vastuun teoistaan, ehkä jopa vastuuta muista ihmisistä. Ihminen, joka on sinut itsensä kanssa, niin fyysisten ominaisuuksien, luonteen kuin elämäntilanteensakin kanssa. Eikö olekin trendikkäämpää olla nuori tai ainakin nuorekas, villi ja vapaa. Milloin sitten voi sanoa olevansa aikuinen? Kun on koonnut tarpeeksi aikuisuuspisteitä: ammatti, avioliitto, Hesarin kestotilaus, luottokortti, auto, asuntolaina...?
Huomaan vuodesta toiseen sanovani, että olen vielä kakara. Vaikka toisaalta, elätän itse itseni, maksan laskuni, hoidan opiskeluni ja työni, otan vastuun tekemistäin virheistä, autan muita. Ei kuulosta enää aivan pennun touhulta. Silti on houkuttelevaa todeta olevansa vielä lapsi, keskeneräinen. Se on selitys mahdollisten mokien varalle ja vakuutus siitä, etten ole tylsä ja kaavoihini kangistunut, aikuinen.
Käännän kuitenkin kelkkani, kun on kyse suhteestani Jumalaan. Hänen edessään saisin olla lapsi, pieni ja avuton, häneen verrattuna olen väkisinkin pieni ja avuton. Kuitenkin pyrin vimmaisesti olemaan mahdollisimman aikuinen ja itsenäinen. En halua tarvita Jumalaa, osaanhan minä elämäni hoitaa, aikuinen ihminen.
Kyse ei kuitenkaan ole siitä, osaanko hoitaa elämäni tyylipuhtaasti itse. Jumala haluaa elää kanssani, haluaa minun elävän hänessä, jotta saisin elää täydellisessä rakkaudessa, täydellisessä ilossa. Ettei minun tarvitsisi yksin pähkäillä elämäni valintoja ja tempoilla hankalissa tilanteissa. Jumala on valmis johtamaan minua päivästä toiseen oikeisiin valintoihin, hänen tahtonsa mukaiseen elämään, jossa saan elää hänen ilossaan. Jos vain osaisin luottaa kuten lapsi, enkä taistelisi jatkuvasti Jumalaa vastaan.
Olen ehkä käsittänyt aikuisuuden väärin. Ei aikuisuutta ole se, että on riippumaton muista ja kykenee hoitamaan kaiken. Aikuinen ihminen on sinut sen kanssa, ettei aina pärjää yksin ja osaa pyytää apua, kun huomaa, ettei selviä itsekseen. Aikuista kristillisyyttä on täydellinen riippuvaisuus täydellisestä rakkaudesta, ei omavoimainen selviytyjät-henkinen elämä.
”Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.” Matt.19:14
3.4.07
Kauneudesta
Sain äskettäin lahjaksi kasvonaamion, joka lupasi hehkeyttä ihoni viidessä minuutissa. Pikakaunistus, mikäpä sen mukavampaa kiireisen levottomalle ihmiselle. Naamiointi viideksi minuutiksi ja näyttäisin siltä kuin olisin levollinen ja minussa vallitsisi rauha. Tai ainakin näyttäisin kauniimmalta kuin ennen naamiota. Kuten arvata saattaa, naamio ei tehnyt, mitä lupasi. En mielestäni näyttänyt yhtään hehkeämmältä, eikä olokaan ollut hohtava, vaikka taisin pitää naamiota kasvoillani hiukan yliaikaakin.
Luin aamulla Roomalaiskirjeen 13. lukua ja silmiini sattui seuraava lause: Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus. Se on kohdasta, jossa Paavali neuvoo, miten kristityn tulisi elää. Omassa päässäni tuo lause irtosi asiayhteydestään ja aloitti seuraavanlaisen ajatusketjun. Entä jos naamioiden ja muiden kauneusvälineiden sijaan pukeutuisinkin Kristukseen?
Me naiset käytämme valitettavan paljon aikaa ulkonäkömme murehtimiseen. Moni meistä joutuu tunnustamaan, että suuria lupaavat mainokset saivat meidät haksahtamaan taas uuden purnukan ostoon. Eikä naisellisessa turhamaisuudessa liene sinällään mitään pahaa. Mutta jos rakennamme liikaa voiteiden ja värien varaan, se tuskin kaunistaa meitä. Pikemmin jatkuva epävarmuus ja huoli ulkonäöstä saa vaivannäön valumaan tyhjiin.
Entäpä jos muotoilevien sukkahousujen, push upien ja muodikkaan ahtaiden housujen sijaan pukeutuisimme Kristukseen? Jos käyttäisimmekin kaiken ulkonäöstä huolehtimiseen tuhlaamamme ajan Kristukseen tutustuen. Aikamoista utopiaa. Mutta uskon, vaikken sitä itsekään osaa täysin toteuttaa, että Kristuksen kanssa vietetty aika kaunistaa aivan eri tavalla, kuin peilin edessä vietetyt turhautuneet tuokiot. Kun Kristus saa vaikuttaa meissä, puhdistaa meidät kaikesta siitä liasta, jota epävarmat ajatukset ovat meihin tuoneet, valaista ne pimeät nurkat, jotka olemme itseltämme piilottaneet, silloin meistä loistaa valo, joka kaunistaa paremmin kuin mikään valovoide tai peitepuikko. Vikojen peittämisen sijaan saamme tuoda kaikki piilottamamme asiat valoon ja puhdistua siitä, mitä meidän on vaikea tunnustaa itsessämme olemassa olevaksi. Armon valossa voimme nähdä itsemme Kristuksen silmin, kauniina ja arvokkaina. Sen rehellisempää ja armahtavampaa peiliä ei ole.
Utopiaa? Ehkäpä ei sittenkään. Siunattua pääsiäistä!
Luin aamulla Roomalaiskirjeen 13. lukua ja silmiini sattui seuraava lause: Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus. Se on kohdasta, jossa Paavali neuvoo, miten kristityn tulisi elää. Omassa päässäni tuo lause irtosi asiayhteydestään ja aloitti seuraavanlaisen ajatusketjun. Entä jos naamioiden ja muiden kauneusvälineiden sijaan pukeutuisinkin Kristukseen?
Me naiset käytämme valitettavan paljon aikaa ulkonäkömme murehtimiseen. Moni meistä joutuu tunnustamaan, että suuria lupaavat mainokset saivat meidät haksahtamaan taas uuden purnukan ostoon. Eikä naisellisessa turhamaisuudessa liene sinällään mitään pahaa. Mutta jos rakennamme liikaa voiteiden ja värien varaan, se tuskin kaunistaa meitä. Pikemmin jatkuva epävarmuus ja huoli ulkonäöstä saa vaivannäön valumaan tyhjiin.
Entäpä jos muotoilevien sukkahousujen, push upien ja muodikkaan ahtaiden housujen sijaan pukeutuisimme Kristukseen? Jos käyttäisimmekin kaiken ulkonäöstä huolehtimiseen tuhlaamamme ajan Kristukseen tutustuen. Aikamoista utopiaa. Mutta uskon, vaikken sitä itsekään osaa täysin toteuttaa, että Kristuksen kanssa vietetty aika kaunistaa aivan eri tavalla, kuin peilin edessä vietetyt turhautuneet tuokiot. Kun Kristus saa vaikuttaa meissä, puhdistaa meidät kaikesta siitä liasta, jota epävarmat ajatukset ovat meihin tuoneet, valaista ne pimeät nurkat, jotka olemme itseltämme piilottaneet, silloin meistä loistaa valo, joka kaunistaa paremmin kuin mikään valovoide tai peitepuikko. Vikojen peittämisen sijaan saamme tuoda kaikki piilottamamme asiat valoon ja puhdistua siitä, mitä meidän on vaikea tunnustaa itsessämme olemassa olevaksi. Armon valossa voimme nähdä itsemme Kristuksen silmin, kauniina ja arvokkaina. Sen rehellisempää ja armahtavampaa peiliä ei ole.
Utopiaa? Ehkäpä ei sittenkään. Siunattua pääsiäistä!
30.3.07
Ääniä
Ääni on henkilökohtainen ja intiimi asia. Se on osa identiteettiä, sitä, millaisiksi miellämme itsemme. Ääni vaikuttaa myös siihen, miten muut meidät näkevät.
Olen aina ollut matalaääninen ja pitänyt matalista äänistä. Niissä on jotain rauhoittavaa ja lempeää. Korkea ääni särähtää helpommin korvaan. Siksi on ollut kiehtovaa, mutta myös kummallista saada tietää, että olenkin sopraano, kuorossa voisin laulaa korkeinta ääntä.
Laulun opiskelu on siis avannut minulle paitsi uusia musiikillisia näköaloja, myös uuden ulottuvuuden omaan itseeni. Laulunopettajani jaksaa muistuttaa, että minun pitää laulaa kirkkaasti, heleästi ja kevyesti kuin pieni tyttö. Ja minä kun luulin omaavani ennemmin viskibasson!
Olen vierastanut oopperalaulajia, joiden laulu raikuu kovaa ja korkealta ja yhtäkkiä huomaan itse lurittelevani lähes samoilta korkeuksilta kevyitä aarioita. Suhde ääneeni on osa suhdetta itseeni.
Olenko matalan, rauhallisen myhäilijän sijaan sittenkin korkealta kirkkaasti kilkattava tiuku? Onko minut tarkoitettu soimaan kirkkaasti ja heleästi?
Entä minkälainen on Jumalan ääni? Ääni, jolla lausuttiin maailman luomisen sanat. Jumala on Kaikkivaltias, pyhä, täydellinen, hyvä. Miltä kuulostaa täydellisen hyvän ääni? Voisi kuvitella, että se on jotakin suurta ja mahtavaa. Elokuvissa Jumalan ääni on aina kantava, matala ja jylhä.
Ensimmäisen kuninkaiden kirjan luvussa 19 Elia nousee Horebin vuorelle kohtaamaan Herran. Elian ollessa vuorella, tulevat vuorotellen valtava myrsky, maanjäristys ja tulenlieska, mutta Herra ei ole missään niissä. Tulenlieskan jälkeen kuuluu hiljaista huminaa. Kaikkivaltias Jumala ei ilmaisekaan itseään luonnonmullistuksissa tai polttavassa tulessa vaan hiljaisessa huminassa.
Jumalan ei tarvitse pitää meteliä itsestään, niin kuin me ihmiset usein teemme. Hän puhuu hiljaa kuiskaillen, myös minulle, jos tohdin hetken olla huutamatta omaa asiaani kovaa ja korkealta, ja kuunnella, mitä Herra tahtoo kuiskata minulle tänään.
Subscribe to:
Posts (Atom)