Suvi suloinen

Olen viime aikoina pohdiskellut luomiskertomusta. Tuo teksti on hyvin tuttu jo lapsuudesta asti. Silti siihen syventyminen avaa uusia näköaloja. Luomistyö näkyy parhaiten keväällä, kun luonto herää eloon synkän talven jälkeen. Meillä Suomessa luonnon ihanuutta ylistetään perinteisesti Suvivirren sanoin.

On hyvä, että kevät herättää meidät ajattelemaan Luojaamme. Alamme niin kovin helposti pitää maailmaamme itsestään selvänä. Luomiskertomuskin kutistetaan helposti myytiksi, joka kertoo kenties jotain maailman synnystä, muttei oikein tästä päivästä. Kuitenkaan Luojan työ ei loppunut kuuden päivän urakoinnin jälkeen. Vaikka Luojamme lepäsi seitsemännen päivän, se ei tarkoita, että hän olisi jäänyt laakereilleen lepäämään. Luomistyö on jatkuvaa.

Vanhassa iltarukouksessa sanotaan: " Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi." Tuo lause on hämmentänyt hankalan sanamuotonsa vuoksi montaa lasta. Kuitenkin siinä piilee syvä viisaus. Ei ole itsestään selvää, että nousemme aamulla uuteen päivään. Niin meidän elämämme kuin myös kaikki meitä ympäröivä, on Luoja ylläpitämää. Vuodenaikojen ja päivän ja yön vaihtelu, elämän kiertokulku, ne ovat Jumalan vaikutusta luomakunnassaan. Ei Jumala jättänyt maailmaa oman onnensa nojaan luomisen jälkeen, vaan on mukana jokaisessa päivässä ja hetkessä.

Maailman ihmeellisyyttä ihastellessamme saamme asettua sille paikalle, joka meille kuuluu. Me olemme luotuja, Jumala on Luoja. Olemme pieniä tämän kaiken keskellä. Kuitenkin meille on annettu vapautta ja vastuuta suhteessa muuhun luomakuntaan.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu." Jumala sanoi vielä: " Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne." (1.Moos.1:27-29)

Luomakunnan haltijoina toimimme usein kovin itsekkäästi ja lyhytnäköisesti. Emme suhtaudu kunnioituksella emmekä rakkaudella Luojamme lahjoihin. Siksi suvivirsi saa olla meille paitsi riemulaulu kesäloman alkaessa, myös rukous Kaikkivaltiaan puoleen:

" Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme.
Luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme."
(virsti 571, säkeistö 4)

Jumalan perheväkeä

Me kaikki olemme kasvaneet osana jonkinlaista perhettä. Toisilla perhe säilyy tiiviinä läpi elämän, joku ottaa itsenäistyessään reippaasti etäisyyttä perheeseensä. Perhesuhteisiin mahtuu rakkautta ja lämpöä, mutta myös riitoja ja haavoja. Jokainen perhe on erilainen, samoin eri perheenjäsenten kokemukset perheestään. Lapsuuden perhettään ei voi valita. Siihen joko synnytään tai päädytään myöhemmin esimerkiksi adoption kautta. Perheenjäsenyys saadaan lahjana, sitä ei hankita.

Vaikka tahtoisimme jossain vaiheessa eroon perheestämme, meillä on kuitenkin aina jonkinlainen side muihin perheenjäseniimme. Aikuistuessa vieraantuneet sisarukset saattavat tukeutua toisiinsa vaikeissa elämäntilanteissa ja moni vanhempansa kadottanut etsii heitä jossain elämänsä vaiheessa. Perhe, jonka olemme saaneet, on osa meitä, samoin me olemme osa perhettämme, myös niinä hetkinä, kun haluaisimme siitä kokonaan eroon.

Kasteessa meidät on liitetty Jumalan perheeseen. Luterilaisen perinteen mukaan kaste ei ole ihmisen valinta, vaan lahja, joka saadaan usein jo pienenä vauvana. Myös Jumalan perheenjäseninä kohtaamme monenlaista. Perheemme ei aina ole sopuisa ja lämmin, mukaan mahtuu myös kapinaa ja taistelua. Kuitenkin olemme kasteessa saaneet sellaisen siteen Jumalan perheeseen, joka kestää ja kantaa, vaikka välillä torjuisimmekin sen.

Kaste perustuu Jeesuksen käskyyn: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Matt.28:18-20

Kaste ei siis ole saavutus, joka perustuisi siihen, kuinka hyvin osaamme noudattaa Jumalan tahtoa tai kuinka vahva uskomme on. Kaste on lahja. Meidät otetaan Jumalan perheeseen ja vasta sen jälkeen alamme opetella perheen tavoille, aivan kuten lapsi syntyy perheeseen ja kasvaa pikkuhiljaa siihen, miten perheessä eletään.

Kuten lapsuuden perheessä, myös Jumalan lapsina me saamme kasvaa läpi erilaisten vaiheiden. Moni meistä lienee elänyt uhmaikää suhteessaan Jumalaan tai kapinoinut murrosikäisen vimmalla Isänsä tahtoa vastaan. Meidän Isämme on kuitenkin horjumaton. Hän kestää uhmamme ja kapinamme, hän ei hylkää meitä, vaikka taistelisimme häntä vastaan kaikin voimin. Kuten perheessäkin, myös Jumalan kanssa voimme kokeilla rajojamme, emmekä aina pidä siitä, mikä on Isämme tahto. Kuitenkin saamme lapsina luottaa siihen, että Isä tietää, mikä meille on parhaaksi ja ohjaa meitä, jos vain suostumme hänen ääntään kuuntelemaan.

Kun meidät on kerran kasteessa liitetty Jumalan perheeseen, kun meistä on tullut Jumalan lapsia, ei kukaan voi koskaan ottaa tuota lahjaa meiltä pois. Jumalan lapsina me voimme turvallisin mielin lähestyä Isäämme riippumatta siitä, olemmeko pysytelleet hänen läheisyydessään vai käyneet omilla teillämme.

Paavali vakuuttaa meitä näin: "Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." Room.8:38-39