Olen, mikä olen

Löysin vanhempieni kätköistä vanhoja lastenlaulukasetteja, jotka toivat mukavan nostalgisen olon. Tämän hetken suosikkini on hengellinen lastenlaulu, jossa itsevarma tytön ääni laulaa: "Mutta kaikkein mieluimmin olen, mikä olen, sillä Jumala on minut luonut. Kaikkein mieluiten olen juuri minä, sillä Jumala on minut luonut." Minua ihastuttaa tuon tytön iloinen varmuus siitä, että omana itsenään on kaikkein parasta olla.

Lapsuuteen kuuluu tietty sokeus omalle rajallisuudelle, kaikki tuntuu mahdolliselta ja itsestään on helppo pitää. Kuitenkin matkan varrella saamme moneen kertaan eri suunnista kuulla, ettemme osaa tarpeeksi, emme käyttäydy oikein tai ole riittävän fiksuja, lahjakkaita, mitä milloinkin. Monelle on esimerkiksi tullut pelko oman äänen käyttöön, kun alaluokilla on laulukokeesta annettu huono numero. Itselläni oli lukiossa musiikinopettaja, jonka tunnuslauseena oli: "On hauskaa olla huono." Kaikkia rohkaistiin kokeilemaan laulamista ja soittamista riippumatta siitä, mitä numeroita oli aiemmin musiikista todistukseen saanut. Kuitenkin usein ne ikävät kommentit, puolihuolimattomasti lausutut lannistuksen sanat juurtuvat syvemmälle kuin kannustavat ja rohkaisevat sanat.

Minulle eräs hyvin rakas raamatunkohta on Psalmista 139: "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu."

Kyseinen psalmi puhuu mielestäni kauniisti siitä, että kaikessa rosoisuudessamme ja vajavaisuudessamekin olemme Jumalan luomistyön hedelmiä. Kukaan ihminen ei ole sattuman tulos tai vahinko. Jumala on rakkaudessaan halunnut luoda jonkun, jota rakastaa ja jonka kanssa olla yhteydessä, sinut ja minut. Siksi ihmiselämä on mittaamattoman arvokas ja jokainen ihminen ainutlaatuinen.

Vaikka teemmekin paljon virheitä, emmekä voi kieltää vastuutamme yhdestä ja toisesta rikkovasta teosta tai sanasta, saamme silti nähdä itsemme myös ihmeinä, Jumalan rakkaina luotuina. Tämä antaa toiveikkaan ja valaisevan näkökulman omaan persoonaan ja elämään. Piirteet, joista olen saanut moitteita, tai joita minun on vaikea sietää itsessäni, ovat Jumalan luomia ja tarkoittamia. Hän voi myös käyttää niitä johonkin hyvään ja kauniiseen. Siksi saamme katsoessamme peiliin nähdä ihmeen, Jumalan rakkauden ja luomistyön hedelmän.

Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän Sinua siitä!

Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen

Suomalaisen klassinen arvojen TOP3 on koti, uskonto, isänmaa. Omalle sukupolvelleni tuo kolmikko ei ehkä enää ole niin itsestäänselvä, mutta moni meistäkin on saanut kasvaa kristilliseen uskoon jo sylilapsesta asti. On opeteltu ilta- ja ruokarukouksia, käyty joulukirkossa, katseltu enkelitaulua lastenhuoneen seinällä.

"Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä". (Mark.10:13-15)

Tämä Markuksen evankeliumin kohta on yksi monista, jossa puhutaan lapsen kaltaisuudesta tarpeellisena ominaisuutena kristitylle. Läpi Raamatun Jumala puhuttelee meitä lapsinaan. Meitä myös opetetaan puhuttelemaan Jumalaa Isänä.

Lapsi on yleensä lähtökohtaisesti luottavainen, monille aikuisille turhan tyypillinen epäluuloisuus ja pettymyksen pelko eivät vielä kahlitse häntä. Lapsi ottaa varauksetta vastaan hänelle annettua hyvää, hän ei ala kainostella sanoen, ettei olisi tarvinnut vaivautua tai ettei hän ole sen arvoinen. Ehkä juuri tämä välittömyys ja varauksettomuus on se, mikä olisi tarpeen myös aikuiselle.

Kun meistä tuntuu, että Jumala on kaukana tai emme uskalla lähestyä häntä, on kyse usein itse rakentamistamme esteistä. Asetamme ehtoja, jotka panemme sitten Jumalan nimiin. "En voi rukoilla, kun olen näin kehno uskovainen." "En kehtaa mennä kirkkoon, kun en ole käynyt siellä niin pitkään aikaan." Sen sijaan, että ottaisimme vastaan Jumalan lahjoja, joista tärkein on usko, suhde Häneen, me jäämme itse rakentamiemme muurien suojaan.

Me ihmiset olemme innokkaita mittailemaan, ikävä kyllä myös uskon asioissa. Etsimme ulkoisia merkkejä uskon suuruudesta tai pienuudesta. Vertaamme itseämme muihin ja pohdimme, onko uskomme riittävän vahva. Kuitenkin olennaista ei ole uskon määrä tai uskomisen tapa, vaan se, mihin uskoo. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa näin: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh.14:6) Kun me uskomme Jeesukseen ja siihen, että hänen avullaan saamme syntimme anteeksi ja olemme tiellä taivaaseen, se riittää.
Meidän ei tarvitse kuulua seurakuntaneuvostoon, tuntea luterilaisen opin koukeroita tai osata Raamattua kannesta kanteen. Lapsenomainen turvautuminen kasteessa saatuun uskoon, luottamus siihen, että olemme Taivaan Isän lapsia, riittää.

"Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,
hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,
kaikille, jotka uskovat häneen." Joh.1:12