Ääni on henkilökohtainen ja intiimi asia. Se on osa identiteettiä, sitä, millaisiksi miellämme itsemme. Ääni vaikuttaa myös siihen, miten muut meidät näkevät.
Olen aina ollut matalaääninen ja pitänyt matalista äänistä. Niissä on jotain rauhoittavaa ja lempeää. Korkea ääni särähtää helpommin korvaan. Siksi on ollut kiehtovaa, mutta myös kummallista saada tietää, että olenkin sopraano, kuorossa voisin laulaa korkeinta ääntä.
Laulun opiskelu on siis avannut minulle paitsi uusia musiikillisia näköaloja, myös uuden ulottuvuuden omaan itseeni. Laulunopettajani jaksaa muistuttaa, että minun pitää laulaa kirkkaasti, heleästi ja kevyesti kuin pieni tyttö. Ja minä kun luulin omaavani ennemmin viskibasson!
Olen vierastanut oopperalaulajia, joiden laulu raikuu kovaa ja korkealta ja yhtäkkiä huomaan itse lurittelevani lähes samoilta korkeuksilta kevyitä aarioita. Suhde ääneeni on osa suhdetta itseeni.
Olenko matalan, rauhallisen myhäilijän sijaan sittenkin korkealta kirkkaasti kilkattava tiuku? Onko minut tarkoitettu soimaan kirkkaasti ja heleästi?
Entä minkälainen on Jumalan ääni? Ääni, jolla lausuttiin maailman luomisen sanat. Jumala on Kaikkivaltias, pyhä, täydellinen, hyvä. Miltä kuulostaa täydellisen hyvän ääni? Voisi kuvitella, että se on jotakin suurta ja mahtavaa. Elokuvissa Jumalan ääni on aina kantava, matala ja jylhä.
Ensimmäisen kuninkaiden kirjan luvussa 19 Elia nousee Horebin vuorelle kohtaamaan Herran. Elian ollessa vuorella, tulevat vuorotellen valtava myrsky, maanjäristys ja tulenlieska, mutta Herra ei ole missään niissä. Tulenlieskan jälkeen kuuluu hiljaista huminaa. Kaikkivaltias Jumala ei ilmaisekaan itseään luonnonmullistuksissa tai polttavassa tulessa vaan hiljaisessa huminassa.
Jumalan ei tarvitse pitää meteliä itsestään, niin kuin me ihmiset usein teemme. Hän puhuu hiljaa kuiskaillen, myös minulle, jos tohdin hetken olla huutamatta omaa asiaani kovaa ja korkealta, ja kuunnella, mitä Herra tahtoo kuiskata minulle tänään.
