Jokin aika sitten törmäsin Raamatussa kohtaan, joka tuntui minusta järisyttävältä. Se löytyy Jesajan kirjan 49. luvusta: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä."
Nuo jakeet antavat vahvan vakuutuksen Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Hän kertoo piirtäneensä meidät käsiensä ihoon, hänellä on lähtemätön muistutus meistä itsessään. Jumala ei halua unohtaa meitä, eikä unohda. Vaikka me rakentaisimme esteitä itsemme ja Jumalan väliin, taistelisimme pysyäksemme erossa hänestä, hän ei unohda meitä. Meidän rakentamamme esteet ovat aina Jumalan silmien edessä. Kapinamme ja uhmamme on hänen rakastavan katseensa alla.
Jumalan päätös ikuistaa meidät ihoonsa ei ole hetken huumassa tehty päätös. Kun Jumala valitsee tatuoinnikseen I<3 ihminen, hän todella tarkoittaa sitä. Jumalan rakkaus pysyy ja kestää, myös meidän irtiottomme.
Jumala vakuuttaa rakkautensa olevan kestävämpää kuin äidin rakkaus lastaan kohtaan. Jumalan rakkautta suurempaa on siis turha hakea.
"Kuulkaa te, joita olen joutunut nostamaan ja kantamaan hamasta syntymästänne saakka, äitinne kohdusta asti! Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan." Jes.46:4
