29.8.07

Kaksi sanaa

Sain viime sunnuntaina kuunnella loistavaa saarnaa Vivamon Särkyneen sydämen kirkossa. Saarnaaja kertoi aikovansa puhua kahdesta sanasta, joihin Raamatun sanoma tiivistyy. Ensimmäisenä mieleeni tuli suuria sanoja kuten rakkaus tai armo. Mutta saarnaajalla olikin erilainen, minulle tuore näkökulma esiteltävänään.

Mutta Jumala. Raamatussa keskeistä tämän saarnan mukaan on Jumalan puuttuminen tapahtumien kulkuun. Ihmiset touhuavat omiaan, kompastellen ja usein kulkien yhä pahemmin eksyksiin. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, että olemme eksyksissä, vaan tapahtuu käänne: Mutta Jumala.

Iltahartauksissa ja todistuspuheenvuoroissa kuulee usein kertomuksia ihmisten elämästä, etenkin vaikeista ajoista. Näiden elämän kokemusten loppukäänne on "mutta Jumala". Joku meidän pientä elämäämme suurempi puuttuu asioiden kulkuun ja muuttaa niiden suunnan.
Me ihmiset olemme mestareita eksymään ja kadottamaan sen, mikä on tärkeää, mutta Jumala...

Saarna haastoi kuulijaa pohtimaan oman elämäni mutta Jumala-hetkiä. Ja niitähän riittää. Yhdessä jos toisessakin asiassa olen tullut sokeaksi ja turvannut itseeni, kunnes omat voimani ja kykyni ovat osoittaneet rajallisuutensa. Mutta Jumala.

Monta kertaa olen luullut voivani kehittyä täydelliseksi, luullut oppivani pois synneistäni. Olen luullut osaavani rakentaa tikapuut taivaaseen, tai oikeastaan pikahissin. Mutta Jumala.

Kun petyn itseeni ja muihin, kun ihmisyys näyttää rumimmat kasvonsa, kun väsyn olemaan rakastettava ja tekemään oikein, kun minun on vaikeaa katsoa peiliin, saan katsoa ristiin ja todeta jälleen kerran: Mutta Jumala.

16.8.07

Mutta suurin niistä on rakkaus

Ensimmäisenä opiskeluvuonna pohdimme luennoilla uskonnon määritelmää.
Mitä tarkoittaa sana uskonto? Uskoa yliluonnolliseen? Tiettyjen tapojen noudattamista ja rituaalien suorittamista? Pakoa todellisuudesta? Oopiumia kansalle?

Uskonnolle on monia määritelmiä. Osan niistä voin allekirjoittaa, osaa en. Hyväksyttiin määritelmäksi mikä tahansa, voidaan luultavasti yksimielisesti todeta, että uskontoja on maailmassa paljon ja jokin niissä kiehtoo ihmisiä.
Mikä sitten tekee meidän uskonnostamme, kristinuskosta, ainutlaatuisen?

Opiskelen tähtäimessäni seurakunnan paimenen virka. Kristuksen kirkon palvelijana minun pitäisi siis osata välittää evankeliumia, ylösnousemuksen ilosanomaa, seurakunnalle ja niille, jotka eivät ole vielä löytäneet tietään seurakuntaan. Sitä silmällä pitäen valitsen tänäkin vuonna kurssejani: puhetaitoa, raamatuntutkimusta, sielunhoitoa.

Olen kuitenkin todennut, että vaikka opiskelisin kuinka ja kehittyisin taitavaksi puhujaksi, opettajaksi tai kuuntelijaksi, se ei riitä, jos en osaa rakastaa. Kristinuskossa kun ei pohjimmiltaan ole kyse retoriikasta, oppirakennelmista eikä terapiasta, vaan rakkaudesta. Siinä on kyse Jumalasta, joka rakastaa jokaista meistä niin paljon, että meni vapaaehtoisesti ja vastaan taistelematta teloitettavaksi, jotta me saisimme elää. Siinä on kyse siitä, että saamme olla rakastettuja ja rakastettuina rakastaa muita.

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali." (1.Kor.13:1) Kaikki meidän inhimilliset onnistumisemme ovat vain tyhjää kuminaa, jos ei Rakkaus saa vaikuttaa niiden kautta. Vaikka siis puhuisin antiikin filosofien retoriikalla, opettaisin kuin Sokrates tai hoitaisin sieluja kuin parhaat terapeutit, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain tyhjää kuminaa kolkossa maailmassa.

Rakkaus ei ole helppoa, eikä se aina ole hauskaa. Se ei ollut helppoa Jeesukselle, eikä se ole helppoa meille. Mutta siihen meidät on kutsuttu, rakastamaan silloinkin kun se on vaikeaa ja olemaan rakastettuja silloinkin, kun vähiten sitä ansaitsemme. Se meidät erottaa kaikista muista.

"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1.Kor.13:13)


psst. Kannattaa tsekata Mari Stenlundin kolumni aiheesta. Se löytyy osoitteesta: http://www.kirkkojakaupunki.fi/?deptid=302

3.8.07

Kerro, kerro, kuvastin...

Rippileiri keskellä metsää. Ei televisiota, tietokonetta, ei suihkua, ei vaatteiden valitsemista peilin edessä. Viikko mökkiolosuhteissa 30 teini-ikäisen kanssa ei ensi kuulemalta ollut houkutteleva ajatus. Kuitenkin se muodostui mitä vapauttavimmaksi kokemukseksi.

Kun edessä ei olekaan mainosten kuvia ihanneihmisistä, eikä peili tule vastaan kymmentä kertaa päivässä, alkaa oma ulkoinen olemus ja sen muka-tärkeys unohtua. Aamupesulla peilinä on metsä, päivän mittaan työtoverin, isosen tai leiriläisen kasvot. Ulkonäkö-kysymysten tilalle tulee kysymys siitä, minkälaista kuvaa luonto ja lähimmäinen minusta heijastavat.

Ihminen on tehty osaksi luomakuntaa. Asfaltin keskellä oma rooli luomakunnan osana ja riippuvuus luomakunnan hyvinvoinnista hämärtyy. Metsän keskellä, jossa pesuvesi tulee kaivosta ja virkistäytyminen tapahtuu järvessä, puhtaan luonnon tärkeys tulee käsinkosketeltavaksi. Lähettyvillä ei ole vedenpuhdistamoa, joten on parasta olla saastumatta elämän eliksiirin lähteitä.

Niin luonto kuin lähimmäinenkin ovat ankaria peilejä. Jos niihin katsoo rehellisesti, joutuu kohtaamaan oman keskeneräisyytensä. Yksikään meistä ei näe peilistä täydellistä ihmistä. Kuitenkin, kun katsomme peiliin, näemme siellä Jumalan kuvan. "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi..." (Gen1:27) Näemmepä heijastuksemme sitten luonnossa, lähimmäisessä tai kylpyhuoneen peilissä, on meitä vastassa Jumalan kuva, rakkauden kuva.

Jokainen meistä on rakkaudesta luotu, rakkauden kohteeksi ja rakastajaksi tarkoitettu. Meidän rakkautemme ja kykymme olla yhteydessä Rakkauteen on vajavaista. Meissä on heijastus Jumalasta, mutta kukaan meistä ei ole täydellinen Jumalan kuva. Saamme kuitenkin olla toisillemme paitsi peileinä, jotka näyttävät ihmisen rikkinäisyyden, myös peileinä, jotka vajavaisina heijastavat täydellistä rakkautta. "Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä." (1.Joh.4:16b)

Rippileiri keskellä metsää. Mustikat suojärven rannassa kertovat hennosti siitä, kuinka luomakunta huolehtii vajavaisesta valtiaastaan, Jumalan heijastuksesta.