"Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet."
Tuo lause lienee kauneimpia, mitä ihminen voi sanoa tai kuulla. Yksi perustarpeistamme on tulla hyväksytyksi juuri sellaisina kuin olemme. Kuitenkin, oli ihmisen rakkaus kuinka ehdotonta tahansa, se perustuu lähes aina siihen, minkälainen toinen on, vaikka toista osaisikin rakastaa juuri sellaisenaan haluamatta muuttaa häntä. Varmasti pyyteettömintä ihmisen rakkautta on vanhemman rakkaus lastaan kohtaan. Se syntyy siitä, että lapsi on olemassa, häntä rakastetaan jo ennenkuin tiedetään, minkälainen hän on.
Jumalan rakkautta verrataan Raamatussa monessa kohtaa vanhemman rakkauteen, sekä isän että äidin. Jumalan rakkaus ei kohdistu siihen millaisia me olemme, eikä hänen rakkautensa viime kädessä edes perustu siihen, että olemme olemassa. Jumalan rakkaus on luovaa rakkautta. Me olemme olemassa siksi, että Jumala rakastaa meitä.
Raamatun ensimmäiset sivut kertovat maailman luomisesta, "maa oli autio ja tyhjä" (1. Moos. 1:2) - ei ollut olemassa mitään, kunnes Jumala sanoi: "Tulkoon." Luomisensa lopuksi, huipentumaksi Jumala loi ihmisen kuvakseen. "Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen." (1. Moos. 2:7a) Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja totesi sen olevan hyvää. Kuitenkaan luomakunta kasveineen ja eläimineen ei osannut rakastaa häntä. Jumala tahtoi elää vuorovaikutuksessa, rakkaussuhteessa ja sitä varten hänen täytyi luoda jotain jollain tavalla itsensä kaltaista - ihminen. Ensimmäinen ihminen - ja samoin jokainen ihminen - on syntynyt, koska Jumala rakastaa.
Jumalan rakkaus on paljon enemmän kuin me pystymme käsittämään, se ei vaadi meitä olemaan tietynlaisia, se ei edes vaadi, että olemme, Jumalan rakkaus loi meidät ja hänen rakkautensa luomistyö jatkuu läpi elämämme.
"Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta." Sef. 3:17b
