Kun olin koululainen, meillä oli perheessä selvä sääntö, että kun oli kuumetta, oli riittävän kipeä ollakseen pois koulusta. Toki esimerkiksi vatsataudin kohdalla tämä kriteeri oli toissijainen. Joka tapauksessa oli selvää, milloin koulusta ollaan pois, eikä siitä tarvinnut sen kummemmin neuvotella. Työelämässä tilanne ei ole niin selvä. On itse tiedettävä, milloin on työkuntoinen, joskus apuna tosin on lääkäri. Kuumekaan ei kuitenkaan välttämättä pidättele tunnollista pappia, joka kokee pettävänsä omaiset, jos siirtää hautajaiset kollegan kalenteriin. Toisaalta, kuumeessa tärisevä, aivasteleva pappi ei myöskään ole parasta palvelua, mitä seurakunta voi elämän kriisitilanteessa tarjota.
Mitä tunnollisempi työntekijä, sitä vaikeampi on ilmoittaa, ettei kykene töihin, vaikka järki kuinka sanoisi, että parempi pysyä kotona ja levätä itsensä kerralla kuntoon. Monessa tilanteessa halu suoriutua ja olla korvaamaton uhkaa ajaa terveen järjen ohi. On vaikea myöntää olevansa heikko (tavallisen flunssan kellistettävissä) ja pyytää apua - että joku toinen hoitaisi sen, mikä itse piti hoitaa.
Samankaltainen harha uhkaa myös meidän suhdettamme Jumalaan. Usko omaan pärjäämiseen ja suoriutumiseen kasvaa hetkittäin maalaisjärjen tavoittamattomiin. Kun hyvän kristityn itsetunto oikein pääsee kukoistamaan, unohtuu siinä lomassa, ettei avain taivaaseen ole Raamattuvisan voitto tai ahkerin läsnäolo rukouspiirissä. Myöskään kahisevan laittaminen kolehtiin ei kilauta taivaan porttia auki.
Niin vaikeaa kuin onkin todeta, ettei ole työkuntoinen, lienee usein vielä paljon vaikeampaa myöntää, ettei ole taivaskuntoinen. Taivas kun ei ole hyviä ihmisiä, vaan syntisiä varten. Niin kauan kuin uhkumme omaa voimaamme ja suljemme silmämme harha-askeliltamme, ei Jumalalle ja hänen armolleen jää juurikaan tilaa.
"Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä."
- Jeesus (Mark. 2:17)
30.5.11
3.5.11
Muuttolaatikoita
Nykyihmisen eteen tulee vähintään kerran elämässä, luultavasti useamman kerran, muutto kodista toiseen. Usein muutto liittyy johonkin toiseen elämän muutokseen: aikuiseksi kasvamiseen, perheen perustamiseen, perheen laajenemiseen tai pienenemiseen. Muutto on aina omanlaisensa prosessi, johon kuuluu valmistelu uuden kodin etsimisen, vanhasta luopumisen ja tavaroiden pakkaamisen merkeissä, itse muutto ja lopulta kotiutuminen uuteen paikkaan.
Muuttolaatikoita, -säkkejä ja -pussukoita pakatessaan ihminen tulee väkisinkin käyneeksi läpi elämäänsä ja parhaimmillaan siinä voi oppia itsestään jotain oleellista. Tavaroiden joukossa on monenlaista: On saatuja esineitä, mieleisiä ja niitä, joita ei ole kehdannut panna kiertoon. On itse hankittua, harkittuja ja spontaaneja hankintoja, käytössä olleita ja lojumaan jääneitä. On muistoja elämän varrelta, kuvia, kortteja, kirjeitä, matkalta kertyneitä tavaroita. Muistoja omasta elämästä ja ehkä myös menneiden sukupolvien elämästä: mummon vanha kapiokirstu, isän opiskelijaboksin lautaset, jotka ovat päätyneet seuraavalle sukupolvelle, äidin ruutupaperille kirjoittama lihapullaresepti.
Pakatessa on tehtävä valintoja: Mikä lähtee mukaan, mikä jää taakse? Mitkä esineet ovat tarpeellisia, mitkä turhia? Mitkä tavarat kantavat itsessään sellaisia muistoja, ettei niitä tohdi heittää pois, vaikkei niille olisikaan käyttöä? Muuttokuormaa pakatessa tulee tietoisesti tai tiedostamattaan määritelleeksi elämäänsä: Mikä minun elämässäni on tärkeää? Mitä haluan kuljettaa mukanani?
Jeesus opettaa vuorisaarnassa näin: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:19-21)
Vaikka emme kulkisikaan Jeesuksen jalanjäljissä niin konkreettisesti, että olisimme jatkuvasti liikkeellä, on toisinaan hyvä pysähtyä miettimään, mihin on sydämensä kiinnittänyt ja mitä haluaa elämässään pitää mukana. Jeesus neuvoo keräämään katoamattomia aarteita, sillä muuttolaatikoiden täytteistä emme lopulta saa mitään mukaan. Tärkeimpiä aarteita ei tarvitse pakata laatikoihin, vaan ne kulkevat sydämessä.
"“Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan"
Muuttolaatikoita, -säkkejä ja -pussukoita pakatessaan ihminen tulee väkisinkin käyneeksi läpi elämäänsä ja parhaimmillaan siinä voi oppia itsestään jotain oleellista. Tavaroiden joukossa on monenlaista: On saatuja esineitä, mieleisiä ja niitä, joita ei ole kehdannut panna kiertoon. On itse hankittua, harkittuja ja spontaaneja hankintoja, käytössä olleita ja lojumaan jääneitä. On muistoja elämän varrelta, kuvia, kortteja, kirjeitä, matkalta kertyneitä tavaroita. Muistoja omasta elämästä ja ehkä myös menneiden sukupolvien elämästä: mummon vanha kapiokirstu, isän opiskelijaboksin lautaset, jotka ovat päätyneet seuraavalle sukupolvelle, äidin ruutupaperille kirjoittama lihapullaresepti.
Pakatessa on tehtävä valintoja: Mikä lähtee mukaan, mikä jää taakse? Mitkä esineet ovat tarpeellisia, mitkä turhia? Mitkä tavarat kantavat itsessään sellaisia muistoja, ettei niitä tohdi heittää pois, vaikkei niille olisikaan käyttöä? Muuttokuormaa pakatessa tulee tietoisesti tai tiedostamattaan määritelleeksi elämäänsä: Mikä minun elämässäni on tärkeää? Mitä haluan kuljettaa mukanani?
Jeesus opettaa vuorisaarnassa näin: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:19-21)
Vaikka emme kulkisikaan Jeesuksen jalanjäljissä niin konkreettisesti, että olisimme jatkuvasti liikkeellä, on toisinaan hyvä pysähtyä miettimään, mihin on sydämensä kiinnittänyt ja mitä haluaa elämässään pitää mukana. Jeesus neuvoo keräämään katoamattomia aarteita, sillä muuttolaatikoiden täytteistä emme lopulta saa mitään mukaan. Tärkeimpiä aarteita ei tarvitse pakata laatikoihin, vaan ne kulkevat sydämessä.
"“Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan"
- P. Vesala & M. Luoti
Subscribe to:
Posts (Atom)