28.10.07

Sadan vuoden yksinäisyys

Kun joku ihminen sanoo, että hän kokee olevansa aivan yksin, pyörii kielen päällä herkästi tuttu ja tosi toteamus, että Jumala on hänen kanssaan yksinäisimpinäkin hetkinä. Vaikka tämä pitääkin mitä suuremmassa määrin paikkansa, ei se välttämättä lohduta, pikemminkin se saattaa herättää suuttumusta. Jos Jumala kerran on läsnä, miksi hän on niin hiljaa?!?

Meihin ihmisiin on asetettu hyvin syvälle tarve tulla rakastetuksi, kaipaus siitä, että saamme olla tärkeitä jollekulle. Niin parantavia kuin sanat joskus voivatkin olla, rakkauden kaipuuseen ei auta vakuutus siitä, että Jumala, joka sillä hetkellä tuntuu kadonneen jonnekin, kyllä rakastaa jokaista ihmistä. Yksinäisyyttä kohdatessamme meidän on aika toimia Jumalan käsinä, olla läsnäolollamme ja huomiollamme viestimässä Jumalan rakkaudesta. Yksi kosketus tai yhteinen hiljainen hetki saattaa merkitä enemmän kuin tuhat sanaa.

Lohtuna rakkaudettomuudessa voi toimia paitsi tieto Jumalan rakkaudesta tai toisen ihmisen läsnäolo, myös se, että Jumala ei lähesty rakkauden kaipuutamme ylhäältä käsin. Hän kyllä tietää, mitä on lohduton, syvimmissä sopukoissa särkevä yksinäisyys. Jeesus koki sen, että häntä vihattiin, että hänen lähimmät ystävänsä pakenivat hänen viereltään ja jättivät hänet tuomittavaksi ja teloitettavaksi. Kuolemansa hetkellä Jeesus tuli vielä Jumalankin hylkäämäksi. Tuskainen huuto ristiltä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?", ei ollut retoriikkaa, napakka repliikki, joka esitettiin seuraajien tallennettavaksi. Se oli inhimillinen hätähuuto täydellisen hylkäämisen hetkellä.

Kun toisen ihmisen sanat, "tiedän miltä sinusta tuntuu", kuulostavat teennäisiltä ja epätodellisilta, voimme luottaa siihen, että on yksi, joka todella tietää, miltä yksinäisyys tuntuu. Jeesus hylättiin, petettiin ja jätettiin kuolemaan. Jumala hylkäsi Poikansa, jotta meillä olisi yhteys häneen. Jeesus kesti hylkäämisen kuolemaan asti ja nousi takaisin elämään, jotta me saisimme kaipuussamme huutaa Isän puoleen luottaen saavamme vastauksen.

10.10.07

Pala taivasta

Mietin aina välillä sitä, minkälainen paikka taivas on. Kristinuskoon kuuluu ikuisen elämän toivo, usko siihen, että kun tämä elämä päättyy, avautuu Kristukseen uskoville ovi johonkin parempaan, paratiisimaiseen tilaan.

Muistan vanhan lastenlaulun, jossa kuvataan taivasta. Siinä puhutaan kultaisista kaduista, harpuista ja valkoisista vaatteista. Tuo kaikki kuulostaa kovin etäiseltä, eikä välttämättä edes kovin houkuttelevalta. Harppu ei kuulosta innostavalta ja kultaiset kadutkin ovat jotenkin kummallinen idea. Mitä ihanaa sellaisissa on?

Olen myös pohtinut taivasikävää, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Onko se turhautumista tämän maailman pahuuteen ja kurjuuteen? Kaipuuta Jumalan läsnäoloon? Paratiisin odotusta?

Kenties kyse on kaikista näistä. Kun mietin omaa taivasikävääni, huomaan kaipaavani paikkaa, jossa ei käydä kehityskeskusteluja, kirjoiteta oppimispäiväkirjoja tai saada arvosanoja. Paikkaa, jossa kaikki on hyvin, kukaan ei pidä toista rumana tai tyhmänä, vaan kaikki rakastavat toisiaan ja jokainen hyväksytään sellaisenaan. Siellä ei tunneta alemmuutta, podeta huonoa itsetuntoa tai koeta burn outia.

Näin konkretisoituna taivasikävä ei tunnu enää pelkästään vanhojen ihmisten asialta. Siitä tulee jotain, joka voi koskettaa jo tässä hetkessä. Vaikka taivas ehkä tuntuu kaukaiselta, saamme maistaa taivasta jo tänään, Jumalan läsnäolossa, rukouksessa, Raamatussa ja ehtoollisessa. Kaiken oppimisen, kehittymisen ja kipuilun keskellä saamme levätä Jumalan sylissä ja saada voimaa hänen rakkaudessaan.

"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm.21:3-4)

3.10.07

Yllätysvieras

Kuvittele, että olet kotona, aivan tavallisena arki-iltapäivänä, kun ovikello soi. Menet avaamaan ja oven takana seisoo Jeesus. Jokin hänen olemuksessaan vakuuttaa sinut siitä, että se on todella hän, eikä vain harhanäky. Kutsut Jeesuksen sisään ja vietätte mukavan iltapäivän.

Jeesus jää teille asustelemaan, mikä sopii oikein hyvin. Kukapa olisi mukavampi vieras kuin Jeesus? Lauantai-illaksi kutsutte vieraita ja Jeesus pitää huolen siitä, että sekä ruokaa että viiniä riittää koko illan. Lisäksi hän parantaa naapurin häntä kauan vaivanneesta astmasta.

Seuraavalla viikolla olet tulossa kotiin, kun näet Jeesuksen kulmakuppilan terassilla istumassa epämääräisessä seurassa. Kävelet nopeasti ohi, ja mietit, miksi Jeesus viettää aikaa kapakan kanta-asiakkaiden kanssa. Kyllä naapurustosta varmasti löytyisi parempaakin seuraa.

Seuraavana päivänä, kun tulet kotiin, tapaat keittiössäsi Jeesuksen ja lähipuiston rappioalkoholistit viettämässä iloista kahvihetkeä. Sinua alkaa toden teolla harmittaa. Mitä, jos joku näkee, minkälaisia vieraita kodissasi on? Eikö ollut tarpeeksi, että Jeesus pyöri oudossa seurassa julkisilla paikoilla, pitikö hänen vielä tuoda nuo ihmiset kotiisikin?

Sunnuntaina päätät viedä Jeesuksen kirkkoon. Tuskin olisi sopivampaa paikkaa Jumalan Pojalle. Jumalanpalvelus sujuu totuttuun tapaan aina saarnaan asti. Kesken saarnan Jeesus kuitenkin nousee pystyyn ja alkaa väittelemään saarnaajan kanssa. Vajoat syvemmälle penkkiin ja mietit itseksesi, että tämä oli viimeinen pisara.

Kotona työnnät Jeesuksen kaappiin, ettei hän pääsisi sotkemaan elämääsi pahemmin. Toki muistat kunnioittaa Jeesusta, kumarrat syvään joka kerta kulkiessasi kaappiJeesuksen ohi. Olet helpottunut, Jeesus on taas siellä, missä olet tottunut häntä pitämään, piilossa, josta voit hänet pyytää esiin silloin, kun sinua huvittaa.

Haluatko pitää Jeesuksen kaapissa, vai päästää hänet vaikuttamaan elämääsi? Valinta on sinun.

"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Joh.3:30