Kultaisten sonnien kimallus

"Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni. " 2.Moos.20:2-6

Jumala antoi kymmenen käskyä Mooseksen välityksellä valitulle kansalleen, Israelille. Ensimmäisessä käskyssä Jumala ilmoitti olevansa ainoa elävä ja siis ainoa palvonnan arvoinen Jumala. Israelilaiset kuitenkin rikkoivat ensimmäistä käskyä valamalla kullasta härän muotoisen patsaan ja palvomalla sitä jumalanaan. He kaipasivat konkretiaa, jotain silmin nähtävää ja käsin kosketeltavaa. Kaukana taivaassa oleva Jumala ei riittänyt heille, vaikka olikin aktiivisesti yhteydessä heihin.

Me ihmiset tavoittelemme elämässämme monenlaista hyvää: menestystä, kauneutta ja terveyttä. Asioita, jotka nähdään omia etuja ja omaa hyvinvointia turvaavina. Luther sanoi aikanaan, että ihmisen jumala on se, mihin hän turvaa. Sama pätee tänäänkin. Se, mihin turvaamme on se, mitä palvomme. Emme ehkä palvo kultaista sonnia, mutta olemme löytäneet sen tilalle monenlaista muuta kiiltävää kumarrettavaa.

Aatteet, arvot ja toteemijumalat ovat helppoja palvottavia. Niiden ympärille voi rakentaa mieleisensä uskonnon rituaaleineen ja sääntöineen. Ne vaativat vain sen verran kuin haluaa antaa. Toista on suhde elävään Jumalaan.

Vuorovaikutus elävän Jumalan kanssa on hänen rakkautensa kokemista ja vastaanottamista. Tuo rakkaus vain on siitä hankala asia, että se pyrkii herättämään vastarakkautta. Eikä vain Jumalaa, vaan myös lähimmäistä kohtaan. Se ei olekaan enää niin helppo juttu kuin elottoman jumalan palvominen. Rakastaminen ja rakkauden kohteena oleminen on vaikeaa, kokonaisvaltaista. Lienee nimittäin mahdotonta rakastaa rajoitetusti ja hallitusti. Rakkaudella on tapana kasvaa ja vallata enemmän alaa, lopulta koko elämä. Siksi persoonaton kultajumala on turvallinen vaihtoehto, se ei juuri anna, muttei otakaan.

Jumala ei vaadi meiltä suorituksia, hienoja palvontamenoja tai hyviä tekoja. Hän haluaa armahtaa meitä. Toisaalta hän vaatii meiltä kaiken, meidät itsemme, elämämme, jotta saisi puhdistaa sen rakkaudellaan ja tehdä siitä uuden ja paremman. Meille jää vain valinta: Vastaammeko elävän Jumalan kutsuun vai pitäydymmekö turvallisen elottomissa kultaisissa sonneissamme.

Muista pyhittää lepopäiväsi

Luen tällä hetkellä kirjaa 10 käskyä naiselle. Osuin eilen kolmannen käskyn kohdalle, eikä se olisi voinut tulla sopivammalla hetkellä. Olin pari päivää pyörinyt kotona osaamatta viettää rauhassa vapaapäiviä. Lomaviikon alkupuoli sujui menojen ja touhujen merkeissä, ja loppuviikon odotetut tyhjät päivät muodostuivatkin hankaliksi. Minun oli vaikea antaa itselleni lupaa olla tekemättä mitään ja lukematta mitään.

Olin tehnyt suunnitelmia, kuinka hyödyntäisin vapaapäiväni, nauttisin oikein urakalla niistä asioista, jotka jäävät työ- ja opiskeluasioiden jalkoihin. Kuten romaanien lukeminen. Edes lomalla en osaa hellittää jatkuvasta itseni sivistämisestä ja kehittämisestä ja nimenomaan sisäisestä pakosta kehittyä.

Siksi Marianne Heikkilän teksti siitä, mitä lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa, tuli suoraan kohti. Se on luovuttamista oman arvonsa rakentamisesta. Se on suostumista lepoon ja Jumalan läsnäoloon, pyhitettäväksi. Jumala loi ihmisen kuvakseen, joten ihmisenkin tulisi levätä seitsemäntenä päivänä, kuten Jumala teki. Emmehän toki ole kestävämpiä kuin Kaikkivaltias.

Levätessämme Jumalan läsnäolossa hän saa hoitaa ja pyhittää meitä. Lepopäivän pyhittäminen on siis pyhittymistä, muuttumista lähemmäs sitä, miksi meidät on luotu, Jumalan kuvaksi. Ehkä se seuraavilla vapailla onnistuu jo paremmin. Helpommin sanottu kuin tehty:)

Ripari opettaa myös opettajaa

Mitä olisi kesä ilman rippileirejä. Kesäteologin näkökulmasta utopiaa. Ripari on jännä paikka. Siellä eri tyyliset, eri viiteryhmiin ja alakulttuureihin kuuluvat nuoret suljetaan samaan pieneen maailmaan viikoksi. Ohjelmassa kristinuskon pikaoppimäärä. On haastavaa yrittää opettaa maailman tärkeimpiä asioita nuorille, joista ei tiedä etukäteen mitään. Omat kyvyt ja tiedot tuntuvat usein puutteellisilta ja täysin riittämättömiltä tehtävän edessä. Leirillä lohtunani olivat Markku Kilpiön ja Anna-Maija Raittilan kirjoittaman virren 525 sanat:

Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into, uskottomuus mieleni
- uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi.

Suurempi kuin epäilymme, suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen.

Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan, polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?

Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan.

Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun.

Suurempi kuin sydämemme, suurempi kuin ihmistyö
hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö.
Siinä itse, armon Henki, uupunutta uudistat.
Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat.
Kyse ei sittenkään ole minun kyvyistäni ja tiedoistani vaan Jumalasta, joka tekee työtään kauttani. Paras palaute, mitä opettaja voi saada, on nuoren kirjoitus suhteestaan Jumalaan ja sen viimeinen lause: Minä uskon.