Kaksi sanaa

Sain viime sunnuntaina kuunnella loistavaa saarnaa Vivamon Särkyneen sydämen kirkossa. Saarnaaja kertoi aikovansa puhua kahdesta sanasta, joihin Raamatun sanoma tiivistyy. Ensimmäisenä mieleeni tuli suuria sanoja kuten rakkaus tai armo. Mutta saarnaajalla olikin erilainen, minulle tuore näkökulma esiteltävänään.

Mutta Jumala. Raamatussa keskeistä tämän saarnan mukaan on Jumalan puuttuminen tapahtumien kulkuun. Ihmiset touhuavat omiaan, kompastellen ja usein kulkien yhä pahemmin eksyksiin. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, että olemme eksyksissä, vaan tapahtuu käänne: Mutta Jumala.

Iltahartauksissa ja todistuspuheenvuoroissa kuulee usein kertomuksia ihmisten elämästä, etenkin vaikeista ajoista. Näiden elämän kokemusten loppukäänne on "mutta Jumala". Joku meidän pientä elämäämme suurempi puuttuu asioiden kulkuun ja muuttaa niiden suunnan.
Me ihmiset olemme mestareita eksymään ja kadottamaan sen, mikä on tärkeää, mutta Jumala...

Saarna haastoi kuulijaa pohtimaan oman elämäni mutta Jumala-hetkiä. Ja niitähän riittää. Yhdessä jos toisessakin asiassa olen tullut sokeaksi ja turvannut itseeni, kunnes omat voimani ja kykyni ovat osoittaneet rajallisuutensa. Mutta Jumala.

Monta kertaa olen luullut voivani kehittyä täydelliseksi, luullut oppivani pois synneistäni. Olen luullut osaavani rakentaa tikapuut taivaaseen, tai oikeastaan pikahissin. Mutta Jumala.

Kun petyn itseeni ja muihin, kun ihmisyys näyttää rumimmat kasvonsa, kun väsyn olemaan rakastettava ja tekemään oikein, kun minun on vaikeaa katsoa peiliin, saan katsoa ristiin ja todeta jälleen kerran: Mutta Jumala.