Taivaskunnossa?

Kun olin koululainen, meillä oli perheessä selvä sääntö, että kun oli kuumetta, oli riittävän kipeä ollakseen pois koulusta. Toki esimerkiksi vatsataudin kohdalla tämä kriteeri oli toissijainen. Joka tapauksessa oli selvää, milloin koulusta ollaan pois, eikä siitä tarvinnut sen kummemmin neuvotella. Työelämässä tilanne ei ole niin selvä. On itse tiedettävä, milloin on työkuntoinen, joskus apuna tosin on lääkäri. Kuumekaan ei kuitenkaan välttämättä pidättele tunnollista pappia, joka kokee pettävänsä omaiset, jos siirtää hautajaiset kollegan kalenteriin. Toisaalta, kuumeessa tärisevä, aivasteleva pappi ei myöskään ole parasta palvelua, mitä seurakunta voi elämän kriisitilanteessa tarjota.

Mitä tunnollisempi työntekijä, sitä vaikeampi on ilmoittaa, ettei kykene töihin, vaikka järki kuinka sanoisi, että parempi pysyä kotona ja levätä itsensä kerralla kuntoon. Monessa tilanteessa halu suoriutua ja olla korvaamaton uhkaa ajaa terveen järjen ohi. On vaikea myöntää olevansa heikko (tavallisen flunssan kellistettävissä) ja pyytää apua - että joku toinen hoitaisi sen, mikä itse piti hoitaa.

Samankaltainen harha uhkaa myös meidän suhdettamme Jumalaan. Usko omaan pärjäämiseen ja suoriutumiseen kasvaa hetkittäin maalaisjärjen tavoittamattomiin. Kun hyvän kristityn itsetunto oikein pääsee kukoistamaan, unohtuu siinä lomassa, ettei avain taivaaseen ole Raamattuvisan voitto tai ahkerin läsnäolo rukouspiirissä. Myöskään kahisevan laittaminen kolehtiin ei kilauta taivaan porttia auki.

Niin vaikeaa kuin onkin todeta, ettei ole työkuntoinen, lienee usein vielä paljon vaikeampaa myöntää, ettei ole taivaskuntoinen. Taivas kun ei ole hyviä ihmisiä, vaan syntisiä varten. Niin kauan kuin uhkumme omaa voimaamme ja suljemme silmämme harha-askeliltamme, ei Jumalalle ja hänen armolleen jää juurikaan tilaa.

"Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä."
- Jeesus (Mark. 2:17)