Sain äskettäin lahjaksi kasvonaamion, joka lupasi hehkeyttä ihoni viidessä minuutissa. Pikakaunistus, mikäpä sen mukavampaa kiireisen levottomalle ihmiselle. Naamiointi viideksi minuutiksi ja näyttäisin siltä kuin olisin levollinen ja minussa vallitsisi rauha. Tai ainakin näyttäisin kauniimmalta kuin ennen naamiota. Kuten arvata saattaa, naamio ei tehnyt, mitä lupasi. En mielestäni näyttänyt yhtään hehkeämmältä, eikä olokaan ollut hohtava, vaikka taisin pitää naamiota kasvoillani hiukan yliaikaakin.
Luin aamulla Roomalaiskirjeen 13. lukua ja silmiini sattui seuraava lause: Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus. Se on kohdasta, jossa Paavali neuvoo, miten kristityn tulisi elää. Omassa päässäni tuo lause irtosi asiayhteydestään ja aloitti seuraavanlaisen ajatusketjun. Entä jos naamioiden ja muiden kauneusvälineiden sijaan pukeutuisinkin Kristukseen?
Me naiset käytämme valitettavan paljon aikaa ulkonäkömme murehtimiseen. Moni meistä joutuu tunnustamaan, että suuria lupaavat mainokset saivat meidät haksahtamaan taas uuden purnukan ostoon. Eikä naisellisessa turhamaisuudessa liene sinällään mitään pahaa. Mutta jos rakennamme liikaa voiteiden ja värien varaan, se tuskin kaunistaa meitä. Pikemmin jatkuva epävarmuus ja huoli ulkonäöstä saa vaivannäön valumaan tyhjiin.
Entäpä jos muotoilevien sukkahousujen, push upien ja muodikkaan ahtaiden housujen sijaan pukeutuisimme Kristukseen? Jos käyttäisimmekin kaiken ulkonäöstä huolehtimiseen tuhlaamamme ajan Kristukseen tutustuen. Aikamoista utopiaa. Mutta uskon, vaikken sitä itsekään osaa täysin toteuttaa, että Kristuksen kanssa vietetty aika kaunistaa aivan eri tavalla, kuin peilin edessä vietetyt turhautuneet tuokiot. Kun Kristus saa vaikuttaa meissä, puhdistaa meidät kaikesta siitä liasta, jota epävarmat ajatukset ovat meihin tuoneet, valaista ne pimeät nurkat, jotka olemme itseltämme piilottaneet, silloin meistä loistaa valo, joka kaunistaa paremmin kuin mikään valovoide tai peitepuikko. Vikojen peittämisen sijaan saamme tuoda kaikki piilottamamme asiat valoon ja puhdistua siitä, mitä meidän on vaikea tunnustaa itsessämme olemassa olevaksi. Armon valossa voimme nähdä itsemme Kristuksen silmin, kauniina ja arvokkaina. Sen rehellisempää ja armahtavampaa peiliä ei ole.
Utopiaa? Ehkäpä ei sittenkään. Siunattua pääsiäistä!
Kaunis ajatus, mutta eikö itsestään välittäminen ja itsensä rakastaminen sellaisenaan kuin on, voisi tuoda sen saman hehkun. Me ajatellaan tästä aika erilailla, mä olen ehkä törmännyt liikaa niihin jotka on kietoutuneet siihen Jumalaan vähän liiaksi ja vaikuttavat enemmän sekopäisiltä kun kaunistuneilta ja seesteisiltä. Sä olet tietysti poikkeus. :) Mä avaan tämän sun kommentoinnin heti kritiikillä;) Muuten, jos haluat lisää lukijoita -> lisää keskustelua, kannattaa linkittää tämä sun blogi www.blogilista.fi . Pus.
ReplyDeleteItsetunto ja itsensä rakastaminen tuo toki tiettyä hehkua, mutten usko, et se on aivan sama asia. Ajattelen, että Kristuksen läsnäolossa rakkaus vaikuttaa meissä ja välittyy sitten meidän kauttamme eteenpäin. En sano, että olisin tästä oiva esimerkki:)
ReplyDeleteKirkossa ja Kaupungissa oli juttu karmeliitta-nunnista, siitä seuraava lainaus, joka must liitty tähän aiheeseen.
"Olennaista on, että oman itsen loputon analysointi kääntyy vähitellen Jumalan katseluksi. Sanojen virta vaihtuu sanattomaksi läsnäoloksi Jumalan edessä."
Eli keskipiste siirtyy omasta itsestä johonkin suurempaan, luulen, et se kaunistais aika lailla...
Jos haluaa lukea koko jutun, niin voi tsekata www.kirkkojakaupunki.fi