Olen joskus kuullut sanottavan, etteivät läheisimpiä ihmisiä lopulta ole ne, joiden kanssa voi puhua kaikesta, vaan ne, joiden kanssa voi olla hiljaa. Tässä piilee kokemukseni mukaan syvä oivallus. Puolituttujen ja hyvienkin kavereiden kanssa käy niin, että hiljaisuus täytyy täyttää puheensorinalla. Harvassa ovat ne ihmiset, joiden seurassa voi olla hiljaa vaivaantumatta.
Sama pätee myös suhteessamme Jumalaan. Helposti pulputamme Jumalalle omia asioitamme pitkän listan ja lykkäämme perään äkkiä aamenen, ettei jäisi tilaa kiusalliselle hiljaisuudelle. Kuitenkin peitämme omalla pulinallamme helposti Jumalan äänen. Jos emme malta olla hänen edessään hiljaa, emme myöskään kuule, mitä hän haluaisi sanoa meille.
Hiljaisuus kahden ihmisen välillä tuntuu usein vaikealta siksi, että olemme hiljaisuudessa jollain tavalla alastomampia kuin puheensorinan keskellä. Puheella on helpompi pitää yllä kulisseja ja erilaisia suojamuureja, mutta hiljaisuudessa olemme tässä suhteessa aseettomia. Hiljentyminen Jumalan edessä on vaikeaa juuri tästä syystä, sillä Jumala näkee paljon syvemmälle meihin kuin kukaan ihminen.
Jumalan kaiken näkevä katse voi tuntua pelottavalta. Ajatus siitä, että on joku, joka näkee myös kaiken sen, mitä yritämme peittää, voi olla raskas. Kuitenkin juuri tämän katseen alla saamme vapautua kaikesta siitä, mitä piilottelemme ja olla turvassa ilman suojamuureja ja kulisseja. Jumala katsoo meitä rakkauden silmin, eikä käännä katsettaan meistä koskaan pois.
"Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni.
Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.
Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?
Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.
Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon",
sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut."
Ps.139:1-16
No comments:
Post a Comment