Suomalaisen klassinen arvojen TOP3 on koti, uskonto, isänmaa. Omalle sukupolvelleni tuo kolmikko ei ehkä enää ole niin itsestäänselvä, mutta moni meistäkin on saanut kasvaa kristilliseen uskoon jo sylilapsesta asti. On opeteltu ilta- ja ruokarukouksia, käyty joulukirkossa, katseltu enkelitaulua lastenhuoneen seinällä.
"Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä". (Mark.10:13-15)
Tämä Markuksen evankeliumin kohta on yksi monista, jossa puhutaan lapsen kaltaisuudesta tarpeellisena ominaisuutena kristitylle. Läpi Raamatun Jumala puhuttelee meitä lapsinaan. Meitä myös opetetaan puhuttelemaan Jumalaa Isänä.Lapsi on yleensä lähtökohtaisesti luottavainen, monille aikuisille turhan tyypillinen epäluuloisuus ja pettymyksen pelko eivät vielä kahlitse häntä. Lapsi ottaa varauksetta vastaan hänelle annettua hyvää, hän ei ala kainostella sanoen, ettei olisi tarvinnut vaivautua tai ettei hän ole sen arvoinen. Ehkä juuri tämä välittömyys ja varauksettomuus on se, mikä olisi tarpeen myös aikuiselle.
Kun meistä tuntuu, että Jumala on kaukana tai emme uskalla lähestyä häntä, on kyse usein itse rakentamistamme esteistä. Asetamme ehtoja, jotka panemme sitten Jumalan nimiin. "En voi rukoilla, kun olen näin kehno uskovainen." "En kehtaa mennä kirkkoon, kun en ole käynyt siellä niin pitkään aikaan." Sen sijaan, että ottaisimme vastaan Jumalan lahjoja, joista tärkein on usko, suhde Häneen, me jäämme itse rakentamiemme muurien suojaan.
Me ihmiset olemme innokkaita mittailemaan, ikävä kyllä myös uskon asioissa. Etsimme ulkoisia merkkejä uskon suuruudesta tai pienuudesta. Vertaamme itseämme muihin ja pohdimme, onko uskomme riittävän vahva. Kuitenkin olennaista ei ole uskon määrä tai uskomisen tapa, vaan se, mihin uskoo. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa näin: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh.14:6) Kun me uskomme Jeesukseen ja siihen, että hänen avullaan saamme syntimme anteeksi ja olemme tiellä taivaaseen, se riittää.
Meidän ei tarvitse kuulua seurakuntaneuvostoon, tuntea luterilaisen opin koukeroita tai osata Raamattua kannesta kanteen. Lapsenomainen turvautuminen kasteessa saatuun uskoon, luottamus siihen, että olemme Taivaan Isän lapsia, riittää.
"Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,
hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,
kaikille, jotka uskovat häneen." Joh.1:12
Yes! Tuota just tarkoitin ja kaipailin. Hyvä juttu :)
ReplyDeleteVartuin kodissa missä hengellisyys oli kovin kaukaista...sellaista tapakristillisyyttä. Kirkossa käytiin vain jos oli ripillepääsy, häät tai hautajaiset. Rippikoulussa olin pakanapöydässä :=). Vasta noin kolmenkympin ikäisenä aloin hahmottamaan ystävieni kautta hengellistä elämää. Ystäväni kuuluvat erilaisiin seurakuntiin ja se on hieman aiheuttanut hämmennystä sekä oman paikan löytämistäni. Mutta se minkä olen ihan itse löytänyt on just tuo lapsen uskon tuntuinen asia. Se on niin mutkatonta ja yksinkertaista...sopii minulle.
Kiitos vastauksestasi.
Lapsen uskosta...
ReplyDeleteJohnleehookerille: Hyvä, että kirjoitukseni vastasi kysymykseesi. Kirjoitin yleisesti, mitä aiheesta tuli mieleeni. Minusta lapsen usko on kuitenkin moniulotteinen käsite, jota voidaan käyttää eri tavoin. Siksi olisi mielenkiintoista tietää, mitä sinä sillä tarkoitat. Vaikka usko olisi omaksuttu jo lapsena, se tuskin säilyy aivan samanlaisena läpi elämän, aikuistuessa kun maailma alkaa näyttää erilaiselta kuin lapsena. Olisi siis mukava jatkaa tätä keskustelua vaikka täällä kommenttipalstan puolella.
Lapsena uskoin asiat niinkuin ne minulle kerrottiin tai opetettiin. Maailmakaikkeuden synty- ja muut kehitysteoriat sekä opit muista uskonnoista keskikouluikäisenä sekä pahan paljous maailmassa horjuttivat sitten niin pahasti että ripille menin sillä yhdellä ajatuksella..rakkautta on pakko olla ja paljon täs maailmassa...muuten täs ei ole mitään mieltä. Rakkaudesta naimisiin, rakkaudella lapsia ja rakkaudella niitä rakastetaan. Mutta ei sitä aina siinä hetkessä tajua. Jo ammatillisessa opiskelussa..ainakin tekniikan puolella alkoi tulla asioita joita ei ihan vakuuttavasti olla selvitetty niin että ihmismieli ne tajuaisi. Kovasti asioita tutkitaan ja teorisoidaan mutta semmoinen vain hajoitti ennestään kaipaamaani kaiken olevaisen hahmottamista. Sitten tein havainnon ystävistäni..ne jotka olivat hengellisiä ja uskossa..elivät ja elävät tasapainoisempaa elämää kuin muut..miksi? Suunnilleen näin havainnoiden sekä muutaman hengellisen kokemuksen kautta olen palannut takaisin siihen lapsen huolettomaan olotilaan...aina on Jeesus tai Herra...niinkuin vanhempana huolehtimassa asioistani :) Lapsethan kasvaessaan kyselevät kaikenaikaa vanhemmiltaan kaikennäköistä (äiti..äiti..tai isä..isä..)ja ovat muutenkin hyvin riipuvaisia vanhemmistaan. Minäkin olen omaksunut samanlaisen aikas lapsenomaisen ja mutkattoman tavan keskustella mielessäni Jeesuksen kanssa...joskus rukoillen mutta aikas usein ihan vaan ajattelemalla...sillai olen havainnut että se on Jeesus ja Herra jotka tätä elämää pyörittää..en minä. Näin aikuisena toisen ohjauksessa oleminen on välillä vaikeaa mutta kaiken olevaisen hahmottamisessa se on tuonut rauhaa mieleeni vaikkei kaikkea ymmärräkkään mitä tapahtuu ja miksi...kuten lapsetkaan ei aina ota opiksi sitä mitä me aikuiset heille sanomme. Vielä tähän lapsen uskoon kuuluu sellainen tietynlainen vilpittömyys..totuudenmukaisuuden tunne mikä varmaan tuo sellaisen rauhallisuuden tunteen elämääni. Saitko tästä mitään :)
ReplyDeleteKiitos jatkokommentista! Tuo lapsenomainen luottamus Jeesukseen, mitä kuvaat,, kuulostaa minusta juuri siltä, mistä Raamatussa puhutaan, mm. postauksessani olevassa Mark:n kohdassa. Ihanaa, että olet löytänyt yhteyden niin, että voit tuoda asioitasi Jumalalle. En usko, että rukouksen tavalla on sen kummemmin väliä, Jumala kun tuntee ajatuksemmekin.
ReplyDeleteHei ja Kiitos!
ReplyDeleteTuosta vastauksesi kohdasta "Jumala kun tuntee ajatuksemmekin", niin tuli mieleeni hetki elämässäni kun tapasin parhaan lapsuudenkaverini monien vuosien jälkeen. Hän oli juuri uskoontulemisensa alkuvaiheessa niinkuin myös perheeenperustamisessaan. Minulla oli silloin jo viisihenkinen perhe mutta kaikki hengellisyyteen liittyvä oli minulle tuolloin ihan vierasta. No ystävyys pohjalla oli hyvä keskustella asioista ja muistan kuinka juuri tuo asia pohditutti häntä. Hän oli tietysti tutkistellut raamattua enkä nyt muista hänen ajatuksiaan...omia tai sieltä raamatusta ja itse en tiedä mitä muuta siellä kerrotaan tuosta Jumalan kaikkialla läsnäolevasta ominaisuudesta kuin että näin on. Mutta sen muistan kuinka itse maallikkona yritin silloin `järkeillä` ko. asiaa. Jotenkuten näin. Maailmankaikkeus koostuu kaikenmoisesta aineesta, materiasta sekä myös henkisistä ominaisuuksista. Kun àineeseen`poraudutaan syvemmin niin sieltä löydetään niitä pikkuisia atomeja ja elektroneita sun muita pieniä tsydeemeitä joilla on kuiteski samakaltaisia ominaisuuksia kuin noilla isoilla aurinkokunta- ja linnunratasysteemeilläkin. Näissä systeemeissä onkin sitten paljon niitä juttuja joita ei ihmisjärki ymmärrä. Totesimme että isojen ja pienten asioiden samankaltaisuuden loogisuus on todiste siitä että Jumala on kuiteskin kaiken luonut. Se että on kaiken pystynyt luomaan..niin silloinhan on hyvinkin todennäköistä että työnsä tekijä myös pystyy helposti tuhoamaan. Se joka pystyy luomaan ja tuhoamaan, varmasti hallitsee tilanteen joka hetki..siis loogisuutta tässä ajatuksessa mukana. Meitin aivot on hermoverkkoelämää ratoineen ja synapseineen. Muistimme ja ajattelumme tallentuvat tai eivät. Nämäkin jutut kun pilkotaan pienempiin aineosasiin niin tullaan samoihin asioihin. Siispä tulimme tulokseen että kaikki aine..myös me..sekä tulevat.. ovat Jumalan luomia ja hallitsemia sekä valvottavia. Hän on siis läsnä joka paikassa ja kaikkialla. Näin silloin nuorempana. Nykyisin olen liian vanha tai laiska pohdiskelemaan tuollaisii asioita ...mutta olisihan se kiva kuulla ajatuksesi asiasta ja varsinkin mitä siellä raamatussa asiasta kerrotaan :) Nyt minä olen ihan tyytyväinen siihen että Hän on läsnä...se riittää :)
Johnleehookerille Jumalan vallasta... Kristillisen opin mukaan Jumala on Kaikkivaltias, aivan kuten totesit. Hän on luonut kaiken ja kaikki on sikäli hänen kädessään. Ihmiselle hän on kuitenkin antanut vapaan tahdon, joka on syntisyytemme myötä taipuvainen valitsemaan hyvän sijasta pahan.
ReplyDeleteJumala on rakkaus ja hän on luonut ihmisen elämään suhteessa kanssaan. Koska rakkaus ei pakota, vaan perustuu molempien haluun rakastaa, ei Jumala ole pakottanut ihmistä rakastamaan häntä tai toimimaan automaattisesti Jumalan tahdon mukaan. Kaikki on siis Jumalan hallittavissa, mutta hän ei ole diktaattori, joka ohjailisi meitä kuin sätkynukkeja.
Jumala sallii ihmisen valita myös pahoja asioita. Se, miksi täydellisen hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii kärsimystä ja pahuutta maailmassa tunnetaan teologiassa teodikea-ongelmana, johon ei ole ihmisjärjellä saavutettavissa tyydyttävää vastausta. En tiedä, vastasiko tämä suoraan kysymyksesi atomeihin, mutta tällaista heräsi mieleen aiheesta:)
Kiitän vastauksestasi... nythän näissä kommenteissa käsittelemme samaa asiaa mukavasti erilaisilta elämänpohjilta esitettynä tai koettuna.
ReplyDeleteTuosta pahan olemuksesta maailmassa. Isänä ...varsinkin sijaisisänä... olen havainnut lasteni kautta sen että lapsi voi kasvaa pahassa ja tottua siihen kun ei rakkaudesta tiedä. Ajatuksenani on että kumpaakin on oltava...rakkautta/pahuutta...valoa/pimeää...jne.
jotta olisivat olemassa. Vähä niinkuin auton nopeusmittarin ääripäät. 0--->220. Mikään ei liiku/liikutaan aikas lujaa. Saman asian eri ääripäitä. Maallikkona koen asian näin yksoikoisesti.
t:John