Suomalaisen klassinen arvojen TOP3 on koti, uskonto, isänmaa. Omalle sukupolvelleni tuo kolmikko ei ehkä enää ole niin itsestäänselvä, mutta moni meistäkin on saanut kasvaa kristilliseen uskoon jo sylilapsesta asti. On opeteltu ilta- ja ruokarukouksia, käyty joulukirkossa, katseltu enkelitaulua lastenhuoneen seinällä.
"Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä". (Mark.10:13-15)
Tämä Markuksen evankeliumin kohta on yksi monista, jossa puhutaan lapsen kaltaisuudesta tarpeellisena ominaisuutena kristitylle. Läpi Raamatun Jumala puhuttelee meitä lapsinaan. Meitä myös opetetaan puhuttelemaan Jumalaa Isänä.Lapsi on yleensä lähtökohtaisesti luottavainen, monille aikuisille turhan tyypillinen epäluuloisuus ja pettymyksen pelko eivät vielä kahlitse häntä. Lapsi ottaa varauksetta vastaan hänelle annettua hyvää, hän ei ala kainostella sanoen, ettei olisi tarvinnut vaivautua tai ettei hän ole sen arvoinen. Ehkä juuri tämä välittömyys ja varauksettomuus on se, mikä olisi tarpeen myös aikuiselle.
Kun meistä tuntuu, että Jumala on kaukana tai emme uskalla lähestyä häntä, on kyse usein itse rakentamistamme esteistä. Asetamme ehtoja, jotka panemme sitten Jumalan nimiin. "En voi rukoilla, kun olen näin kehno uskovainen." "En kehtaa mennä kirkkoon, kun en ole käynyt siellä niin pitkään aikaan." Sen sijaan, että ottaisimme vastaan Jumalan lahjoja, joista tärkein on usko, suhde Häneen, me jäämme itse rakentamiemme muurien suojaan.
Me ihmiset olemme innokkaita mittailemaan, ikävä kyllä myös uskon asioissa. Etsimme ulkoisia merkkejä uskon suuruudesta tai pienuudesta. Vertaamme itseämme muihin ja pohdimme, onko uskomme riittävän vahva. Kuitenkin olennaista ei ole uskon määrä tai uskomisen tapa, vaan se, mihin uskoo. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa näin: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh.14:6) Kun me uskomme Jeesukseen ja siihen, että hänen avullaan saamme syntimme anteeksi ja olemme tiellä taivaaseen, se riittää.
Meidän ei tarvitse kuulua seurakuntaneuvostoon, tuntea luterilaisen opin koukeroita tai osata Raamattua kannesta kanteen. Lapsenomainen turvautuminen kasteessa saatuun uskoon, luottamus siihen, että olemme Taivaan Isän lapsia, riittää.
"Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,
hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,
kaikille, jotka uskovat häneen." Joh.1:12
