Anna meille meidän jokapäiväinen terveytemme

Eräs terveyttä edistäviä palveluja tarjoava yritys houkuttelee asiakkaita iskulauseella "Valitse terveys". Sama ajatus ihmisen vaikutusvallasta omaan hyvinvointiinsa kaikuu yhä uudestaan eri viestimissä ja mainoksissa. 

Kehoitukset eivät aina ole pelkästään rohkaisevia kutsuja terveempään elämään, vaan niistä voi myös löytää syyllistävän sävyn: "Jos et ole terve, se on sinun omaa syytäsi, huolehtisit itsestäsi paremmin." Usein mainoksissa myös sekoittuvat terveys ja kauneus tai terveys ja laihuus. Mitä uskomattomampia dieettejä ja kaunistumiskeinoja mainostetaan terveyden nimissä.

Terveydestään huolehtimiseen kutsumisessa on paljon perää, toki voimme valinnoillamme ja tavoillamme vaikuttaa siihen, miten voimme - niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Kuitenkin ihmisen itsensä vastuuttaminen omasta terveydestään nostaa äkkiä pintaan myös tukalia kysymyksiä: Kuuluuko sairauksien hoito kuitenkin kaikille? Mikä on ihmisen arvo, jos tahto ei riitä muuttamaan elämäntapoja?

Jo Jeesuksen aikalaiset pohtivat tätä problematiikkaa. Oli yleinen ajatus, että ihmisen sairaus johtui synnistä - omasta tai vanhempien. Sairaus tai vamma oli rangaistus ja todistus siitä, että oli toimittu väärin. Valitsemalla synti valittiin sairaus.

Jeesusta tunnettiin aikalaistensa keskuudessa paitsi opettajana, myös parantajana. Evankeliumeissa kerrotaan yhä uudestaan ihmisistä, joita Jeesus paransi sairauksista, vammoista - ja synnistä. Eräs nainen parani koskettamalla Jeesuksen viitan tupsua, niin voimakas parantaja oli kyseessä!

Sekä Markuksen että Luukkaan evankeliumit kertovat sokeasta miehestä, joka haki apua Jeesukselta. Vaikka Jeesus tiesi miehen hädän, hänen lähestymistapansa oli kuitenkin "asiakaslähtöinen": "Mitä haluat minun tekevän sinulle?" Mies vastasi: "Herra, anna minulle näköni." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut." (Luuk. 18: 37-43)

Jeesus ei oleta tai briljeeraa tietämyksellään, vaan antaa ihmisen itsensä kertoa, mitä apua kaipaa - voihan olla niinkin, että asia, joka muiden silmissä näyttää vammalta, on ihmiselle itselleen luonnollinen osa elämää. Hän ei myöskään edellytä mieheltä mitään, pelkkä pyyntö riittää siihen, että Jeesus parantaa sokean miehen. Vasta jälkikäteen hän toteaa, että kyse oli uskosta - luottamuksesta Jeesuksen voimaan parantaa.

Evankeliumi ei kerro Jeesuksen kysyneen mieheltä ensin uskoa tai luottamusta, ainoastaan, mitä hän haluaa Jeesuksen tekevän. Miehen usko saattoi olla hyvinkin hento, enemmän vienoinen toive parantumisesta, viimeinen oljenkorsi, kuin uskoa Jeesukseen Jumalan Poikana tai syntien Sovittajana.

Jeesus on Parantaja, niin sairauksien kuin sydämenkin. Sanoihan hän itse: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä." (Mark. 2: 17) Hän ei paranna väkisin, muttei myöskään langeta pelastustamme meidän vastuullemme. Jumalan valtakunnassa paino ei loppupeleissä ole meidän valinnoissamme, vaan Jumalan armossa.

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja." (Ef. 2: 8)

Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on

Melko usein kuulee puhuttavan tapauskovaisista. Itse huomaan olevani paikkauskovainen. Kirkossa tai kappelissa on helpompi hiljentyä Jumalan eteen kuin omassa arjen ympäristössä. Jumala ei toki tarvitse erillistä rakennusta ihmisen kohtaamiseen, mutta uskon, että pyhälle varatut tilat auttavat meitä Jumalan kohtaamisessa. Ilman turhia ärsykkeitä on helpompi asettua keskustelemaan Jumalan kanssa.


Maailmassa, jossa jopa kirkkojen ovet on lukittava, koen olevani etuoikeutettu, onhan hallussani työni puolesta kirkon avain. Pääsen siis periaatteessa milloin vain hiljentymään Jumalan huoneeseen. Opin omassa rippikoulussani ja sen jälkeen nuoren seurakunnan toiminnassa, että kirkko on kuin toinen koti: Siellä saa olla sellainen kuin on. Huomaan, että tuo asenne on kulkenut mukana, vaikka kotikirkko on vaihtunut matkan varrella. Saavun kirkkoon kuin kirkkoon sillä oletuksella, että siellä on minulle tilaa, siellä on mahdollisuus ottaa oma tilansa Jumalan kohtaamiseen.


Työni tarjoaa kirkkotilan lisäksi myös muita erityisiä mahdollisuuksia pyhän kokemiseen. Olen leireillyt pitkin matkaa erilaisissa paikoissa ja huomannut, että jotain erityistä on kristillisten tahojen pitämissä leirikeskuksissa. Uskon, että paikoissa, joissa rukoillaan paljon - ja on mahdollisesti rukoiltu jo sukupolvien ajan - on jotain erityistä. Vaikka Jumalan läsnäolo ei ole paikasta riippuvaista, on näissä uskon paikoissa jokin erityinen siunaus.


Jeesus lupaa olla siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Tämä pyhien yhteys hoitaa myös silloin, kun olemme yksin paikassa, jossa seurakunta tapaa kokoontua. Kristittyjen yhteys ei ole vain fyysistä läsnäoloa, vaan osallisuutta kaikkien kristittyjen - maan päällä tallaavien ja jo iäisyyden puolelle siirtyneiden - yhteydestä.


Monelle suomalaiselle paikka pyhän kokemiseen löytyy luonnosta. Sillä ei liene väliä, rauhoittuuko sydän Jumalan kuulemiseen parhaiten metsässä vai kirkossa, tärkeintä on, että sydämensä malttaa viedä riittävän usein pyhän äärelle.


"Riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.
Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.
Paina pääsi, maa, jolla seisot on Herran.
Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,
sillä Jumalan pelloilla tuulee."


- Pekka Simojoki

Taivaskunnossa?

Kun olin koululainen, meillä oli perheessä selvä sääntö, että kun oli kuumetta, oli riittävän kipeä ollakseen pois koulusta. Toki esimerkiksi vatsataudin kohdalla tämä kriteeri oli toissijainen. Joka tapauksessa oli selvää, milloin koulusta ollaan pois, eikä siitä tarvinnut sen kummemmin neuvotella. Työelämässä tilanne ei ole niin selvä. On itse tiedettävä, milloin on työkuntoinen, joskus apuna tosin on lääkäri. Kuumekaan ei kuitenkaan välttämättä pidättele tunnollista pappia, joka kokee pettävänsä omaiset, jos siirtää hautajaiset kollegan kalenteriin. Toisaalta, kuumeessa tärisevä, aivasteleva pappi ei myöskään ole parasta palvelua, mitä seurakunta voi elämän kriisitilanteessa tarjota.

Mitä tunnollisempi työntekijä, sitä vaikeampi on ilmoittaa, ettei kykene töihin, vaikka järki kuinka sanoisi, että parempi pysyä kotona ja levätä itsensä kerralla kuntoon. Monessa tilanteessa halu suoriutua ja olla korvaamaton uhkaa ajaa terveen järjen ohi. On vaikea myöntää olevansa heikko (tavallisen flunssan kellistettävissä) ja pyytää apua - että joku toinen hoitaisi sen, mikä itse piti hoitaa.

Samankaltainen harha uhkaa myös meidän suhdettamme Jumalaan. Usko omaan pärjäämiseen ja suoriutumiseen kasvaa hetkittäin maalaisjärjen tavoittamattomiin. Kun hyvän kristityn itsetunto oikein pääsee kukoistamaan, unohtuu siinä lomassa, ettei avain taivaaseen ole Raamattuvisan voitto tai ahkerin läsnäolo rukouspiirissä. Myöskään kahisevan laittaminen kolehtiin ei kilauta taivaan porttia auki.

Niin vaikeaa kuin onkin todeta, ettei ole työkuntoinen, lienee usein vielä paljon vaikeampaa myöntää, ettei ole taivaskuntoinen. Taivas kun ei ole hyviä ihmisiä, vaan syntisiä varten. Niin kauan kuin uhkumme omaa voimaamme ja suljemme silmämme harha-askeliltamme, ei Jumalalle ja hänen armolleen jää juurikaan tilaa.

"Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä."
- Jeesus (Mark. 2:17)

Muuttolaatikoita

Nykyihmisen eteen tulee vähintään kerran elämässä, luultavasti useamman kerran, muutto kodista toiseen. Usein muutto liittyy johonkin toiseen elämän muutokseen: aikuiseksi kasvamiseen, perheen perustamiseen, perheen laajenemiseen tai pienenemiseen. Muutto on aina omanlaisensa prosessi, johon kuuluu valmistelu uuden kodin etsimisen, vanhasta luopumisen ja tavaroiden pakkaamisen merkeissä, itse muutto ja lopulta kotiutuminen uuteen paikkaan.


Muuttolaatikoita, -säkkejä ja -pussukoita pakatessaan ihminen tulee väkisinkin käyneeksi läpi elämäänsä ja parhaimmillaan siinä voi oppia itsestään jotain oleellista. Tavaroiden joukossa on monenlaista: On saatuja esineitä, mieleisiä ja niitä, joita ei ole kehdannut panna kiertoon. On itse hankittua, harkittuja ja spontaaneja hankintoja, käytössä olleita ja lojumaan jääneitä. On muistoja elämän varrelta, kuvia, kortteja, kirjeitä, matkalta kertyneitä tavaroita. Muistoja omasta elämästä ja ehkä myös menneiden sukupolvien elämästä: mummon vanha kapiokirstu, isän opiskelijaboksin lautaset, jotka ovat päätyneet seuraavalle sukupolvelle, äidin ruutupaperille kirjoittama lihapullaresepti.


Pakatessa on tehtävä valintoja: Mikä lähtee mukaan, mikä jää taakse? Mitkä esineet ovat tarpeellisia, mitkä turhia? Mitkä tavarat kantavat itsessään sellaisia muistoja, ettei niitä tohdi heittää pois, vaikkei niille olisikaan käyttöä? Muuttokuormaa pakatessa tulee tietoisesti tai tiedostamattaan määritelleeksi elämäänsä: Mikä minun elämässäni on tärkeää? Mitä haluan kuljettaa mukanani?


Jeesus opettaa vuorisaarnassa näin: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:19-21)


Vaikka emme kulkisikaan Jeesuksen jalanjäljissä niin konkreettisesti, että olisimme jatkuvasti liikkeellä, on toisinaan hyvä pysähtyä miettimään, mihin on sydämensä kiinnittänyt ja mitä haluaa elämässään pitää mukana. Jeesus neuvoo keräämään katoamattomia aarteita, sillä muuttolaatikoiden täytteistä emme lopulta saa mitään mukaan. Tärkeimpiä aarteita ei tarvitse pakata laatikoihin, vaan ne kulkevat sydämessä.


"“Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan"

- P. Vesala & M. Luoti

Juuri sellaisena kuin olet

"Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet." 


Tuo lause lienee kauneimpia, mitä ihminen voi sanoa tai kuulla. Yksi perustarpeistamme on tulla hyväksytyksi juuri sellaisina kuin olemme. Kuitenkin, oli ihmisen rakkaus kuinka ehdotonta tahansa, se perustuu lähes aina siihen, minkälainen toinen on, vaikka toista osaisikin rakastaa juuri sellaisenaan haluamatta muuttaa häntä. Varmasti pyyteettömintä ihmisen rakkautta on vanhemman rakkaus lastaan kohtaan. Se syntyy siitä, että lapsi on olemassa, häntä rakastetaan jo ennenkuin tiedetään, minkälainen hän on.


Jumalan rakkautta verrataan Raamatussa monessa kohtaa vanhemman rakkauteen, sekä isän että äidin. Jumalan rakkaus ei kohdistu siihen millaisia me olemme, eikä hänen rakkautensa viime kädessä edes perustu siihen, että olemme olemassa. Jumalan rakkaus on luovaa rakkautta. Me olemme olemassa siksi, että Jumala rakastaa meitä.


Raamatun ensimmäiset sivut kertovat maailman luomisesta, "maa oli autio ja tyhjä" (1. Moos. 1:2) - ei ollut olemassa mitään, kunnes Jumala sanoi: "Tulkoon." Luomisensa lopuksi, huipentumaksi Jumala loi ihmisen kuvakseen. "Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen." (1. Moos. 2:7a) Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja totesi sen olevan hyvää. Kuitenkaan luomakunta kasveineen ja eläimineen ei osannut rakastaa häntä. Jumala tahtoi elää vuorovaikutuksessa, rakkaussuhteessa ja sitä varten hänen täytyi luoda jotain jollain tavalla itsensä kaltaista - ihminen. Ensimmäinen ihminen - ja samoin jokainen ihminen - on syntynyt, koska Jumala rakastaa. 


Jumalan rakkaus on paljon enemmän kuin me pystymme käsittämään, se ei vaadi meitä olemaan tietynlaisia, se ei edes vaadi, että olemme, Jumalan rakkaus loi meidät ja hänen rakkautensa luomistyö jatkuu läpi elämämme. 
"Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta." Sef. 3:17b

Uuden edessä

"Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra." Jes. 29: 11-14a

Uuden edessä olo on usein innostunut ja odottava, mutta myös haikea ja jännittynyt. Vaikka haaveilemme ja suunnittelemme tulevaisuutta, ovat muutokset vaativia: uuteen astuminen tarkoittaa vanhan jättämistä, siirtymistä johonkin tuntemattomaan. Tuntematon huominen voi tuntua pelottavalta, koska emme tiedä, mitä se tuo tullessaan, emmekä siksi osaa valmistautua siihen.

Jumala lupaa, että hänellä on omat suunnitelmansa meitä varten. Psalmissa 139 sanotaankin: "Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Jumalan suunnitelmat eivät kuitenkaan välttämättä ole meille selviä etukäteen, vaan tie eteenpäin voi olla hämärän peitossa. Tuntemattoman edessä on usein vaikea luottaa siihen, että Jumalan suunnitelmat ovat meidän parhaaksemme.

Vanhasta luopuminen ja uuteen siirtyminen on vaikeaa, vaikka se olisi siirtymistä parempaan. Tuttu ja turvallinen houkuttaa, on helpompi pitää kiinni siitä, mikä on tuttua, vaikka se olisi synkkää ja kipeääkin, kuin ottaa vastaan uutta, jota ei vielä tunne. Kuitenkin meitä kutsutaan heittäytymään Jumalan johdatuksen varaan ja luottamaan siihen, että saamme kulkea hänen rakkautensa suojassa läpi elämämme ja vielä kuolemankin yli.

Ensi lauantaina vietetään pyhäinpäivää, jolloin paitsi muistellaan menneitä - tästä ajasta jo lähteneitä pyhiä - myös suunnataan katseet Jumalan loppumattomaan hyvyyteen ja jatkuvaan luomistyöhön, joka kerran saa täyttymyksensä taivaassa:

Näin sanoo Herra:
– Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan.
Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.
Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti
siitä, mitä minä luon. Jes. 65: 17-18a

Vielä jatkuu luomistyö

"Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö!
Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.
Villieläimetkin kunnioittavat minua, sakaalit ja strutsit, koska olen tuonut vedet autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle antaakseni juotavaa kansalleni, valitulleni.
Kansa, jonka olen luonut itseäni varten, on ylistävä minua." Jes. 43: 18-21

Meidän Jumalamme on Luoja. Hän on luonut maailman, mutta luomistyö ei päättynyt siihen, vaan hän luo jatkuvasti uutta ja ylläpitää elämää, niin jokaista meistä kuin kaikkea muutakin elämää maailmassa aina pieniin kirppuihin asti.

Jumala ei luonut tätä kaikkea jättääkseen sen oman onnensa nojaan, vaan hän on jatkuvasti läsnä luotujensa elämässä. Jumala on elämän lähde ja edellytys, kaiken takana vaikuttava voima. Hän ei kuitenkaan ohjaile meitä kuin robotteja, vaan loi meille kyvyn ajatella ja tehdä elämäämme koskevia valintoja itse. Luojamme teki myös meistä luovia, uutta keksiviä, maailmaa tutkivia ja siihen vaikuttavia olentoja. Olemme Jumalan kuvia.

Jumala on ääretön - myös luovuudessaan. Hän on luonut maailmamme jokaista sademetsän värikästä pikkueläintä, autiomaan kaktusta ja merenpohjan eliötä myöten. Silti hän ei kärsi tyhjän paperin kammosta, vaan luo jatkuvasti uutta ja jatkaa työtään luoduissaan. Kerran koittaa aika, tai oikeastaan ikuisuus, jolloin Jumala tekee särjetystä luomistyöstään ehjää ja täydellistä:

"Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.
Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan.

Jo ennen kuin he kutsuvat, minä vastaan, kun he vielä esittävät pyyntöään, minä jo toteutan sen.
Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra." Jes. 65: 17-18, 24-25


Tämän tekstin myötä jätän blogini tauolle. En tiedä vielä, palaanko enää kirjoittamaan tätä nimenomaista blogia, ainakaan entisessä muodossaan. On aika punnita, mitä säilyttää ja mitä uudistaa.
Tahdon kiittää sinua, lukijani siitä, että olet jakanut tätä matkaa kanssani. Siunattua vuotta 2010!

Sana tuli lihaksi

Olen monta vuotta pohdiskellut joulun merkitystä, yrittänyt löytää sen ydintä ja nähdä, mitä muuta se on kuin pääsiäisen edellytys. Hiljalleen joulun sisältö ja merkitys on alkanut aueta. Tänä jouluna Jeesuksen syntymän puhuttelevuus nousee pitkälti Vanhan testamentin pohjalta.

Olen lueskellut syksyn aikana profeettakirjoja ja Vanhan testamentin kuvaus Jumalan pyhyydestä, vanhurskaudesta ja suuruudesta on puhutellut minua vahvasti. Jumala on paitsi rakastava ja armahtava Isä, myös Kaikkivaltias ja oikeudenmukainen, rakkaudessaan ja vihassaan kiivas Kuningas. Saamme olla mahtavan Hallitsijan kansaa, hänen ikuisten lupaustensa perillisiä.

Tämä minua käsittämättömän paljon suurempi, mahtavampi ja vahvempi Jumala loi maailman Sanallaan. Ja tuo Sana, maailman luomisvoima, tuli maailmaan, ihmiseksi, elämään meidän kaltaisenamme ja meidän keskellämme!


Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
 Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
 - -
Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta,
jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
Hän oli täynnä armoa ja totuutta. (Joh. 1: 1-5, 14)

Jumalan suuruutta ja pyhyyttä vasten tuntuu uskomattomalta, että hän tuli ihmiseksi, elämään samaa harmaata arkea, synkkiä päiviä ja inhimillisiä iloja kuin me muutkin. Jumala ei tipahtanut maailmaan aikuisena tai vain esittäen ihmistä, vaan hän syntyi naisesta, yhtä kivuliaasti, ahtaasti, karun kauniisti kuin kuka tahansa meistä. Sana tuli lihaksi, ei maan päällä leijuvaksi henkiolennoksi. Jeesus tuntee ihmiselämän kaikki puolet, sillä hän on elänyt ne. Meidän Jumalamme ei jäänyt etäälle, vaan tuli lihaksi ja vereksi, kokemaan elämän kaikilla aisteilla, kaikkine kipuineen ja riemuineen.

Jeesuksessa Jumala tuli meitä lähellä ja antoi itsensä meidän käsiimme. Hän tuli avuttomaksi lapseksi, ihmisten rakastettavaksi ja hoivattavaksi. Jumalan Sana luopui kaikesta kunniastaan, loistostaan ja vallastaan päästäkseen lähelle meitä.

Siunattua lihaksi tulleen Jumalan syntymäjuhlaa!

"Jo laulavat lumi ja tuuli.
Jo heläjää hohtava maa.
Se ikuisen sävelen kuuli:
se tervehtii Vapahtajaa

Soi huurteessa helinä huilun
niin kirkas on tähtinen yö
Hän kulkenut on yli kuilun
maa taivaalle kättä nyt lyö.

Niin hauraana, haavoittuvana
nyt uneksii hän vuoteellaan.
Hän, Luojamme,elävä sana,
ei tietänsä aavistakaan.

Soi....

Hän valon toi kuoleman maahan.
Hän murtanut on pimeän.
Hän luonamme asua saahan?
Hän löytäähän ymmärtäjän?

Soi...."

- Anna-Mari Kaskinen

Ristin hulluus

Risti on länsimaisen maailman käytetyimpiä symboleja, sitä näkee paitsi kirkoissa, myös ihmisten käyttämissä koruissa ja monissa yhteyksissä, joissa se on enemmän koriste kuin kristinuskon keskeinen symboli. Ristin käyttö koruna on yleistä, kumma kyllä, onhan kyseessä alunperin teloitusväline. Jos Jeesus olisi elänyt ja kuollut lähempänä meidän aikaamme, roikkuisiko kristittyjen kaulassa sähkötuoli, myrkkyruisku tai ampuma-ase?

Risti oli Jeesuksen aikana varattu rangaistukseksi pahimmille rikollisille, niille, joita haluttiin rankaisemisen lisäksi häpäistä. Teloitus ristillä oli paitsi tuskallinen ja hidas, myös äärimmäisen häpeällinen tapa kuolla. Tuomitut naulittiin risteille julkisesti ja alasti, heille ei jäänyt mitään suojaa, vaan heiltä riistettiin hengen lisäksi myös ihmisyys.

Miksi me kristityt siis kannamme tätä häpeän, tuskan ja kuoleman merkkiä? Emmekö voisi sen sijaan kantaa jotakin kauniimpaa, palmunlehvän, kyyhkysen tai vaikkapa pilven muotoista korua kaulassamme?

Ristin voima on siinä, ettei Jeesuksen tarina päättynyt häpäisyyn ristillä. Suurimman mahdollisen inhimillisen kärsimyksen ja häpeän keskeltä nousee toivo: ylösnousemus. Jeesus ei jäänyt ristille, hän ei jäänyt kuolemaan ja häpeään, vaan voitti kuoleman ja avasi samalla seuraajilleen tien ikuiseen elämään ja yhteyteen Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. Jeesus kärsi kuoleman, häpeän ja syyllisyyden syyttömänä. Me saamme kantaa ylpeinä kantaa ristejämme, sillä ne symboloivat julmuuden, vihan ja kuoleman sijaan rakkautta, armoa ja elämää.

"Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima." 1. Kor. 1:18

Vapaus, veljeys, ravintoarvo?

"Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen."
Gal. 5:1

Jeesus kritisoi niitä, jotka rakensivat elämänsä tyhjänpäiväisten säädösten ympärille ja korottivat itsensä muiden yläpuolelle pystyessään noudattamaan syömiseen, työntekoon ja erilaisiin rituaaleihin liittyviä sääntöjä. Säännöistä ja niiden noudattamisesta oli tullut itsetarkoitus, ihmisen tapa uskotella itselleen voivansa päästä lähemmäs Jumalaa pätemällä omilla teoillaan.

Jeesus halusi kumota tämän ajattelutavan ja osoittaa, että Jumala on läsnä heikkoudessa ja inhimillisessä kurjuudessa, ei siellä, missä osoitellaan toisia sormella ja haetaan ylemmyyttä alentamalla muita. Jeesus suhtautui ankarasti moralisteihin, mutta armahti niitä, jotka olivat epäonnistuneet, eivätkä jaksaneet edes yrittää kiillottaa kulissejaan.

Myös meidän aikanamme moralismi valtaa alaa. Sen sijaan, että eläisimme kristityn vapaudessa, pyöritämme mielessämme listaa asioista, joita meidän pitäisi tehdä, saavutuksista joihin meidän pitäisi pyrkiä ja ominaisuuksista, joista meidän pitäisi päästä eroon. Pitäisi syödä terveellisesti, liikkua, kehittää itseään henkisesti, harrastaa kulttuuria, edetä uralla, hankkia seksikäs ulkomuoto jne. Meille syötetty hyvän ihmisen malli sisältää loputtoman listan asioita, joita pitäisi.

Portti ikuiseen elämään ei kuitenkaan avaudu oikean ruokavalion, harrastuksen, koulutuksen tai ulkonäön avulla, vaan uskomalla Jeesukseen. Sinänsä positiivisista asioista tulee helposti kahleita, joista emme pääse, emmekä usein edes tajua pyristellä itse irti. Hyvistä pyrkimyksistä tulee pahimmillaan elämän keskiö, uskonto ja aate, epäjumala. Meistä ei ole jumaliksi, siksi Jumala tuli ihmiseksi.

Vapauteen Kristus meidät vapautti, pysykäämme siis lujina, älkäämme alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

Kallio

Jeesuksen kenties muistelluin opetuslapsi, Pietari, oli alkujaan aivan tavallinen työmies, kalastaja. Hän ei kuulunut yhteiskuntansa kermaan tai koulutettuun eliittiin. Jeesus kuitenkin halusi kutsua hänet seuraajakseen ja antaa hänelle tärkeän tehtävän. Hän osoitti oman suuruutensa Pietarille järjestämällä tälle kalasaaliin, jota Pietari ei ammattilaisena pitänyt mahdollisena. Jeesuksen tekemä ihme sai Pietarin toteamaan: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." (Luuk. 5: 8) Mutta juuri silloin, kun Pietari tunsi itsensä pieneksi ja kelvottomaksi, hän sai Herralta tehtävän: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5: 10)

Pietari oli Jeesuksen opetuslapsijoukossa näkyvä hahmo, mutta hän ei saanut Jeesukselta tehtävää siksi, että oli äänekäs tai innokas johtamaan muita. Pietarin kutsumus perustui siihen, että hän näki, kuka Jeesus on.
"Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika." Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu." (Matt. 16: 15-19)

Vaikka Pietari sai Jeesukselta suuren vastuun ja myös valtaa, hän ei ollut täydellinen opetuslapsi, vaan päätyi lopulta tiukan paikan tullen kieltämään Herransa, vaikka lupasikin kulkea tämän rinnalla tarpeen vaatiessa kuolemaankin asti. Jeesus kuitenkin piti kiinni Pietarille antamastaan tehtävästä. Ilmestyessään opetuslapsilleen ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus vielä vahvisti Pietaria tämän saamassa tehtävässä:

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."
Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani."
Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." (Joh. 21: 15-18)

Jeesus ei noudattanut meidän oikeustajumme mukaista mallia valitessaan johtajaa seuraajilleen, vaan osoitti siinäkin armoa. Keskeisintä tehtävän kannalta ei ollut se, mitä Pietari osasi, kuinka paljon hän oli opiskellut tai miten menestyksekäs hänen elämänsä oli ollut. Oleellista oli, että Pietari tiedosti oman rajallisuutensa ja pienuutensa ja Jeesuksen suuruuden. Tärkeintä on edelleen vastaus Jeesuksen kysymykseen: "Olenko minä sinulle rakas?"

Kristuksen käsinä

Sain joku aika sitten kuulla eräässä saarnassa itseäni vahvasti puhuttelevan ajatuksen: "Kenellekään meistä ei riitä se, että meille sanotaan, että Jumala rakastaa meitä, että kelpaamme Jumalalle ja olemme hänen silmissään kauniita. Jokainen meistä kaipaa myös sitä, että toiset ihmiset osoittavat rakastavansa meitä, että kelpaamme heille ja olemme heidän silmissään kauniita."

Jumala ei luonut meitä vain henkiolennoiksi, sieluiksi ilman ruumista. Meidät on luotu konkretiaan, olemme kokonaisuuksia, joihin kuuluu sielun ja psyyken lisäksi lihaa ja verta oleva ruumis. Siksi myös meidän rakkauden- ja yhteydenkaipuumme on luonteeltaan paitsi hengellistä ja henkistä, myös fyysistä.

Jeesus tuli maailmaan kohtaamaan ihmisiä, koskettamaan, katsomaan silmiin. Kun Jeesus palasi Isän luo taivaaseen, hän lähetti Henkensä ohjaamaan omiaan. Kun Jeesuksen kädet eivät ole enää konkreettisesti koskettamassa meitä, emmekä näe hänen rakastavaa katsettaan silmillämme, on jokaisen hänen seuraajansa tehtävä olla hänen käsinään, jalkoinaan, silminään tässä maailmassa.

Ei riitä, että sanomme toisillemme: Olet Jumalalle rakas. Jos me todella uskomme siihen, sen tulisi välittyä meistä, teoistamme, sanoistamme, katseestamme. Sen lisäksi, että me olemme Kristuksen käsiä tässä maailmassa, hänen läsnäolonsa lähettiläitä lähimmäisillemme, saamme myös kohdata Kristuksen lähimmäisissämme.

"Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.' Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?' Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.'" Matt. 25: 35-40

Ota itkevä lapsi syliin, käy katsomassa yksinäistä, anna omastasi sille, jolla on vähemmän, toivota tervetulleeksi se, joka on suljettu ulkopuolelle. Näe lähimmäisessäsi Jumalan kuva ja Kristuksen oma.

Lesken ropo

(Lähimmäisen sunnuntain saarna)

"Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: "Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." Mark. 12: 41-44

Kuulemme saarnoissa usein siitä, mitä Jumala meille lahjoittaa ja kuinka hän on uhrautunut meidän puolestamme. Tänään keskiössä on kuitenkin Jumalan lahjojen sijaan pikemmin se, mitä me olemme valmiita antamaan. Esimerkiksi meille annetaan köyhä leski.

Jeesuksen aikana naiset elivat pääsääntöisesti jonkun miehen vallan alla, lapsena isänsä, myöhemmin aviomiehensä hallinnassa. Leskeksi jäämisen myötä naisesta tuli ensimmäistä kertaa elämässään itsenäinen toimija, joka sai esimerkiksi päättää oman omaisuutensa käytöstä ja olla oman kotitaloutensa pää. Toisaalta, jos omaisuutta ei ollut, nainen oli oman onnensa varassa, varsinkin, ellei hänellä ollut poikia tai veljiä, jotka olisivat huolehtineet hänestä. Tämän vuoksi suurin osa leskistä avioituikin uudelleen, mikäli he vain saivat siihen tilaisuuden.
Tekstimme leski edustaa siis aikansa kulttuurissa turvattomassa asemassa olevaa ihmistä. Sosiaaliturvaa ei ollut, ja ilmeisesti tällä leskellä ei ollut juuri ketään sukulaisia turvanaan, koska Markus kuvaa häntä hyvin köyhäksi.

Lesken uhriarkkuun panemat rahat olivat pienintä olemassa olevaa rahayksikköä, mitättömän arvoisia kuparikolikoita. Meikäläisittäin kyse oli siis senteistä. Leski kuitenkin antoi uhrilahjanaan molemmat rahansa, hän ei säästänyt kolikoista toista itselleen, vaan antoi kaikkensa. Lesken uhriarkkuun panemat lantit olivat oikea uhrilahja, sillä niiden antaminen oli hänelle todella uhraus, ei vähän antamista paljosta, kuten tekstin mukaan oli monen muun kohdalla.

Emme tunne tämän lesken motiivia, voihan olla, että hän toimi yksinkertaisesti niin kuin oli tapana, täytti velvollisuutensa. Kuitenkin tämä vaati häneltä paljon. Pieni rahasumma oli hänelle merkittävä, mutta toisten katseiden alla lahjan pienuus muuttui häpeäksi. Uhrilahjan antaminen oli julkinen tapahtuma, lahjan suuruus saatettiin jopa kuuluttaa ääneen. Köyhyyden lisäksi leskeä painoi häpeän ja halveksunnan taakka. Siinä, missä rikkaat antoivat lahjansa suurieleisesti varmistaen, että kaikki sen näkevät, tämä leski tuskin röyhisteli rintaansa lahjaansa antaessaan. Vaikka Jeesus näki lesken lahjan suuruuden, muut ihmiset näkivät vain kaksi mitättömän arvoista kolikkoa.

Tänään on lähimmäisen sunnuntai. Rakkauden kaksoiskäsky opettaa meitä, että meidän tulee rakastaa Jumalaa koko sydämestämme, sielustamme ja mielestämme ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Tekstimme leski on meille omalla tavallaan meille esimerkkinä näistä molemmista.

Ensinnäkin hän antaa konkreettisen ja myös vaativan esimerkin meille siitä, mitä Jumalan rakastaminen on. Lesken uhrilahjassa meille näyttäytyy se, mitä on kaikkensa antaminen. Hän antoi elantonsa ja sen myötä myös elämänsä Jumalan käsiin. Tähän täytyy sisältyä vahva luottamus siihen, että Jumala pitää omistaan huolen. Sen sijaan, että nainen olisi tallettanut toisen kolikoistaan pahan päivän varalle, hän antoi kaikkensa uhrina Jumalalle, Jumalan haltuun.

Toisaalta tämä nainen edustaa meille myös lähimmäistä. Jeesus sanoo: ”Sen, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle.” Lähimmäisemme, tarvitsivat he sitten materiaalista apua, hyväksyvää katsetta tai armahtavia sanoja, ovat meidän mahdollisuutemme palvella Jeesusta ja seurata hänen esimerkkiään. Me kristityt olemme Jeesuksen käsiä ja jalkoja maailmassa, meidän kauttamme hän on lähellä niitä, jotka kärsivät puutetta, oli se sitten aineellista, henkistä tai hengellistä.

Jeesus puhui kovin sanoin niille, jotka pitivät itseään muita arvokkaampina ja tekivät itsestään tärkeitä. Mutta ne, joita painoivat erilaiset taakat, hän kohtasi rakastaen ja armahtaen. Jos me kerran olemme Jeesuksen kädet, kenties myös hänen kasvonsa tässä maailmassa, meidän tekomme kertovat sanoja painokkaammin, mihin oikeastaan uskomme. Se, miten kohtaamme lähimmäisiämme, joko kertoo heille Jeesuksen rakkaudesta, tai jättää heidät siitä osattomiksi.

Kun tänään astumme ehtoollispöydän ääreen, saamme tuoda Jumalalle kaiken sen, mikä meitä painaa ja raskauttaa. Hän lahjoittaa itsensä meille täydellisessä uhrissaan itseään säästämättä. Jeesus antoi kaikkensa, jotta me saisimme vapauden, jotta saisimme elää Jumalan lapsina.

Sen lisäksi, että kannamme alttarille taakkamme ja jätämme ne Jumalan haltuun, me voimme luovuttaa Jumalalle myös itsemme ja lahjamme. Jumala pystyy käyttämään monia piirteitä ja taitoja, joita me pidämme vähäpätöisinä ja auttamaan niiden kautta jotakuta lähimmäistämme, välittämään rakkauttaan meidän kauttamme. Kukaan meistä ei ole liian vähäinen, etteikö meillä olisi jotakin jaettavaa Jumalan valtakunnassa, sillä Jumala on varustanut meidät kaikki Henkensä lahjoilla.

Meitä kutsutaan antamaan itsemme Jumalan käyttöön, luottamaan siihen, että hänellä on meille tehtävää. Jumala on meidän Luojamme, jokainen meistä on hänen luomistyönsä ihme ja täynnä kauniita ja hienoja lahjoja ja kykyjä. Jumala ei vaadi meiltä enempää kuin meillä on, mutta kaiken sen, mitä olemme saaneet lahjaksi, me saamme luovuttaa Jumalan käyttöön ja jäädä ihmettelemään, kuinka tutkimattomat ja ihmeelliset ovat Herran tiet, myös ne, jotka hän on varannut meille.

Hiljaa hyvä tulee

Olen joskus kuullut sanottavan, etteivät läheisimpiä ihmisiä lopulta ole ne, joiden kanssa voi puhua kaikesta, vaan ne, joiden kanssa voi olla hiljaa. Tässä piilee kokemukseni mukaan syvä oivallus. Puolituttujen ja hyvienkin kavereiden kanssa käy niin, että hiljaisuus täytyy täyttää puheensorinalla. Harvassa ovat ne ihmiset, joiden seurassa voi olla hiljaa vaivaantumatta.

Sama pätee myös suhteessamme Jumalaan. Helposti pulputamme Jumalalle omia asioitamme pitkän listan ja lykkäämme perään äkkiä aamenen, ettei jäisi tilaa kiusalliselle hiljaisuudelle. Kuitenkin peitämme omalla pulinallamme helposti Jumalan äänen. Jos emme malta olla hänen edessään hiljaa, emme myöskään kuule, mitä hän haluaisi sanoa meille.

Hiljaisuus kahden ihmisen välillä tuntuu usein vaikealta siksi, että olemme hiljaisuudessa jollain tavalla alastomampia kuin puheensorinan keskellä. Puheella on helpompi pitää yllä kulisseja ja erilaisia suojamuureja, mutta hiljaisuudessa olemme tässä suhteessa aseettomia. Hiljentyminen Jumalan edessä on vaikeaa juuri tästä syystä, sillä Jumala näkee paljon syvemmälle meihin kuin kukaan ihminen.

Jumalan kaiken näkevä katse voi tuntua pelottavalta. Ajatus siitä, että on joku, joka näkee myös kaiken sen, mitä yritämme peittää, voi olla raskas. Kuitenkin juuri tämän katseen alla saamme vapautua kaikesta siitä, mitä piilottelemme ja olla turvassa ilman suojamuureja ja kulisseja. Jumala katsoo meitä rakkauden silmin, eikä käännä katsettaan meistä koskaan pois.

"Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni.
Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.
Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?
Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.
Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon",
sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut."
Ps.139:1-16

Luikerteleva riesa

Joka kesä opetan rippileireillä mitä on synti. Tai yritän opettaa. Kovin tiukassa näyttää olevan käsitys, että synti on vain tekoja ja näin ollen paitsi määriteltävissä, myös poistettavissa. Rippikoululaiset välillä lähes suuttuvat, kun sanon suoraan heidän olevan syntisiä. Kukapa siitä pitäisi.

Jos synti olisikin vain tekoja, se olisi mahdollista työntää elämästämme pois. Vain heikoimmat, ne, jotka eivät pystyisi noudattamaan huolella laadittuja sääntöjä, jäisivät syntisiksi. Ikävä kyllä synti ei ole niin yksinkertaisesti karsittavissa meistä pois, sillä se on voima, joka vaikuttaa meissä ja saa meidät toimimaan Luojamme tahtoa ja luomistarkoitusta vastaan.

Syntiä ei liene vaikea löytää omasta elämästään, jos on tosiaan valmis avaamaan silmänsä. Ei tarvitse kuin katsoa sitä, kuinka käyttää aikansa. Kuinka usein tv-ohjelma, internetissä maleksiminen tai muu turha ja henkiseltä ja hengelliseltä ravintoarvoltaan olematon asia ajaakaan rukouksen ja Raamatun lukemisen, Jumalan läsnäolossa olemisen ja myös ihmisten välisen yhteyden edelle.

Se, että synti on voima, ei pelkkiä tekoja, tekee siitä hyvin sitovan. Se luikertelee vaivihkaa sisimmässämme kuin käärme paratiisissa ja ulottaa lonkeroitaan jokaiseen elämämme osa-alueeseen. Synti saa käännettyä hyvätkin asiat kahlitseviksi ja häpeää aiheuttaviksi, jolloin alamme kätkeä elämäämme ja itseämme ja elää pimeydessä sen sijaan, että tulisimme valoon.

Synti houkuttelee meidät sortumaan kiusauksiin ja kääntää Jumalan antamat lahjat päälaelleen. Se saa meidät piiloutumaan niin kuin Aatami ja Eeva piiloutuivat Edenin puutarhassa rikottuaan Jumalan tahtoa vastaan. Juuri häpeä on synnin vahvin ase, sillä ainoa keino, jolla voimme vapautua synnistä, on tuoda kaikki se, mitä se meidän elämässämme vaikuttaa, valoon, Jumalan eteen.

Niin kauan kuin keskitymme itseemme ja omaan kykenemättömyyteemme synnin voittamisessa, me jäämme sen valtaan ja se syö koko elämämme. Jos sen sijaan katsomme Jumalaan, joka tuli ihmiseksi sovittamaan syntimme ja turvaudumme Jeesuksen sovitustyöhön ja Jumalan armoon, me saamme elää valossa pimeyden ja häpeän sijaan.

Kastajan jalanjäljissä

Juhannuksena muistellaan Johannes Kastajaa, miestä, joka muistetaan hyvin muun muassa kamelinkarvavaatteestaan ja erikoisesta ruokavaliostaan. Johannes oli siis monessa suhteessa tinkimätön mies, harva meistä omistautuisi asialleen tuossa määrin. Hän oli saanut Jumalalta suuren tehtävän, valmistaa tietä Jeesukselle niin kuin oli ennustettu: Ääni huutaa: - Raivatkaa autiomaahan Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme! Jes. 40:3

Kaikkein vahvimmin Johanneksen tinkimättömyys näkyi siinä, kuinka hän toteutti tehtäväänsä. Johanneksen julistus oli väkevää ja vetosi moniin. Hänen ympärilleen kerääntyi ajan mittaan joukko seuraajia ja opetuslapsia. Hän sai suosiota jopa siinä määrin, että se herätti huolta vallanpitäjissä, koska hän esitti myös kritiikkiä heitä kohtaan.

Johannes Kastaja ei kuitenkaan antanut suosion nousta päähänsä, vaan piti kiinni siitä tehtävästä, joka hänelle oli annettu:
"Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: 'En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.' Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Joh. 3: 28-30

Ihmisluontoon kuuluu usko omaan erinomaisuuteen ja pyrkimys tulla suureksi, kuka milläkin elämän alueella. Yksi tavoittelee kalliimpaa autoa kuin naapurilla, toinen haaveilee maailmanlaajasta julkisuudesta. Vaikkei meille annettaisikaan samanlaista tehtävää kuin Johannes Kastajalle, on hän kuitenkin hyvä esimerkki meille siinä, keneen meidän tulee kiinnittää katseemme, mikä lopulta on tärkeää. Kuten Johannes Kastaja meille opettaa, Jeesuksen on tultava suuremmaksi, meidän pienemmiksi.

Jumala on paljon suurempi kuin me ja tietää meitä paremmin, mikä meille on parhaaksi. Niin kauan kuin keskitymme omaan itseemme, joko oman erinomaisuutemme tai toisaalta huonoutemme korostamiseen, on näköalamme kovin kapea. Kun sen sijaan sallimme Jumalan tulla suureksi elämässämme ja suostumme itse olemaan pieniä hänen käsissään, meille avautuu uskon näköala, Jumalan valtakunnan todellisuus, jossa kaikkea hallitsee rakastava ja hyvä Isä, Kaikkivaltias Jumala. Emme ole enää oman pärjäämisemme tai suuruutemme varassa emmekä sen vankeja, vaan meitä kannattavat ikuiset käsivarret.

Uskalla heittäytyä

Sain kymmenen vuotta sitten eräältä tutultani lapun, jossa oli lause: "Uskalla heittäytyä elämää suurempaan seikkailuun Jumalan kanssa." Olin tuolloin Jumalan olemassaoloa ja merkitystä kyselevä - ja kyseenalaistava - teini-ikäinen. Lause on kulkenut mukanani paitsi Raamatun, myös korvien välissä ja noussut yhä uudelleen pohtimisen aiheeksi.

"Uskalla heittäytyä..."
Jumalaan tutustuminen ja hänen kanssan kulkeminen vaatii uskallusta, sillä vaikka Jumala ilmoittaa itsensä meille Raamatussa, hän on myös monin tavoin salattu ja meidän käsityskykymme ulottumattomissa. Suhde Jumalaan vaatii heittäytymistä, sillä me emme tunne hänen suunnitelmiaan, näemme ja muistamme pitkälle taaksepäin, muttemme kovin pitkälle tulevaisuuteen. Usko - suhde Jumalaan - on luottamista Jumalan hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen ja turvautumista hänen johdatukseensa.

"Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella." Jes. 55: 8-9

"Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra." Jer. 29: 11-14

Mihin me sitten heittäydymme ollessamme suhteessa Jumalaan? "...elämää suurempaan seikkailuun..." Usko on jotain elämää suurempaa, se kantaa yli kaiken inhimillisen. "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." Hepr. 11: 1

Usko ei ole pelkästään tapoja tai uskonnollisen kielen hallitsemista, vaan suhde elävään, persoonalliseen Jumalaan. Se on aitoa vuorovaikutusta Kaikkivaltiaan kanssa ja sen vuoksi seikkailu, joka jatkuu kuolemankin yli. Meidän Jumalamme on Luoja, jolla on loputtomasti hyvää annettavana omilleen. Jokainen, joka on joskus rakastunut, tietää, kuinka huumaava seikkailu rakastuminen on. Kuinka paljon suurempi seikkailu onkaan elämä täydellisen Rakkauden seurassa!

"...Jumalan kanssa." Jumala lupaa Raamatussa yhä uudelleen, että hän on meidän kanssamme, missä tahansa olemmekin, minkälaisia päivämme ovatkaan. Jumala on kanssamme silloinkin, kun me emme halua olla hänen kanssaan, hän ei luovu meistä, vaikka me luopuisimmekin hänestä.

"Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni.

Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.

Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle." Ps. 139: 1-18, 23-24

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Virsi 338 (Lina Sandell 1865)

"Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat, levon hetket antaa,
murheen niin kuin ilon seesteisen."

Tämä virsi on kulkenut mukanani jo lapsuudesta asti. Lapsuudessa opitut laulut ovat iskostuneet jonnekin hyvin syvälle ja nousevat esiin monina vaikeina hetkinä. Tänä keväänä olen saanut - usein kipeästikin - opetella elämään päivän ja hetken kerrallaan. On tapahtunut paljon, opintojen viimeistelyt, työnhaku, uuden työn opettelu, valmistuminen, pappeuteen valmistautuminen sekä uuteen seurakuntaan ja kaupunkiin tutustuminen ovat olleet läsnä limittäin ja täyttäneet sekä kalenterin että mielen.

"Joka hetki hän on lähelläni,
joka aamu antaa armonsa.
Herran huomaan uskon elämäni,
hän suo voimansa ja neuvonsa.
Surut, huolet eivät liikaa paina,
ne hän ottaa itse kantaakseen.
"Niin kuin päiväs, niin on voimas aina."
Tähän turvaan yhä uudelleen."

Olen kevään aikana kohdannut monta tilannetta, joissa on ollut pakko elää päivä kerrallaan, koska hoidettavien asioiden määrä olisi muuten kaatanut kumoon ja liiskannut alleen. Töiden ja muutosten määrä on pakottanut nöyrtymään ja kääntymään Jumalan puoleen - ei lainkaan hassumpi opetus tulevalle papille. Olen yhä uudelleen saanut kokea ihmeellistä johdatusta, asiat, jotka näyttivät liian suurilta omiin käsiin, ovat hoituneet kaikesta hätäilemisestäni huolimatta. Nekin päivät, jotka ovat aamulla näyttäneet ylitsepääsemättömän raskailta, ovat sujuneet, monta kertaa myös ollet lopulta niitä antoisimpia. "Niin kuin päiväs, niin on voimas aina." on tullut todeksi arjessa.


"Kiitos, Herra, lupauksestasi,
siinä annat minun levätä!
Kiitos olkoon lohdutuksestasi,
annat voimaa sanan lähteestä!
Suo mun ottaa isänkädestäsi
päivä vain ja hetki kerrallaan,
kunnes johdat minut kädelläsi
riemun maahan, päivään kirkkaimpaan."

Monenlaisen kipuilun ja hermoilun keskellä olen hiljalleen oppinut näkemään, kuinka suuri siunaus on siinä, että näemme vain vähän matkaa eteenpäin. Se ohjaa, jopa pakottaa meitä turvaamaan Jumalaan ja opettaa meitä luottamaan siihen, että Jumala näkee pidemmälle kuin me ja ohjaa elämäämme. Meidän ei tarvitse hallita kaikkea, vaan saamme jättää elämämme, myös työmme Jumalan käsiin, Jumalan, jolla on hyvä tahto meitä kohtaan.

"Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. Mutta minä vastasin: "Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" Silloin Herra sanoi: - Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua. Sitten Herra ojensi kätensä, kosketti suutani ja sanoi minulle: - Minä annan sanani sinun suuhusi." Jer. 1:4-9

"Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy." Joh. 15:16

Muottiin ahdettu Jumala

Astuessani ensi kertaa Järvenpään kirkkoon hämmennyin perinjuurin. Katsoessani alttariseinälle näin ristiinnaulitun Jeesuksen, kuten monessa muussakin kirkossa, mutta tämä Jeesus katsoikin ylöspäin, eikä riiputtanut päätään, kuten yleensä. Aloin heti miettiä, mitä Jeesuksen asento merkitsee ja huomasin, että minua häiritsi, kun Jeesus ei ollutkaan sellainen, millaisena olin tottunut hänet näkemään.

Tämä huomio sai minut pohtimaan laajemmin sitä, kuinka ahtaaseen muottiin usein tungemme Jumalan. Meillä on tietty käsitys siitä, minkälainen Jumala on ja poikkeaminen tuosta käsityksestä aiheuttaa hämmennystä ja ärtymystä. Kuitenkin Jumala on ääretön Kaikkivaltias, paljon enemmän kuin voimme koskaan tässä elämässä käsittää. Kertoohan siitä jo sekin, että meillä on maailmassa yli kuusi miljardia elävää Jumalan kuvaa. Jos jokaisessa ainutlaatuisessa ihmisessä on jotain, joka heijastaa Jumalaa, on hullua ajatella, että Jumala mahtuisi johonkin meidän rakentamaamme muottiin.

Raamatussakin Jumalaa kutsutaan ja kuvataan hyvin monella nimellä: Vapahtaja, Luoja, Pelastaja, Pyhä, Herra, Kuningas, Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas, totuus, rakkaus, Henki jne.
Mikä rikkaus, että meillä on Jumala, jolla on loppumattomasti nimiä, Jumala, jonka kuvaamiseen mitkään sanamme tai kuvamme eivät riitä! Jumala on paljon enemmän kuin osaamme ajatella tai edes toivoa.

Luulen, että jumalakuvamme kapeus vaikuttaa myös siihen, kuinka paljon uskallamme luottaa häneen. Jos näemme Jumalan rajallisena, jonakin, jonka voimme määritellä ja panna pakettiin, tuskin uskallamme luottaa elämäämme hänen käsiinsä. Jos taas uskaltaudumme tunnustamaan, ettemme tunne Jumalasta puoliakaan, että hän on mittaamattoman paljon suurempi, voimakkaampi ja tietävämpi kuin me, meillä on turva jossakin itseämme suuremmassa, elämän ja kuoleman Herrassa.

"Minä olen A ja O, alku ja loppu", sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias." Ilm. 1:8

Katso valoon

Olen viime aikoina kuunnellut paljon Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen yhteistyön juhlakiertueella syntyneitä lauluja, jotka löytyvät levyltä Taivas on tie - sinun laulusi. Levyllä on monta puhuttelevaa laulua ja varsinkin tarinaa niiden syntyyn liittyen. Itseäni on näin pappisvihkimystä ennen puhutellut erityisesti kappale nimeltä Katso valoon.

Katso valoon

Lähde kulkemaan, tie on tänään avoin.
Sinut saatetaan matkaan monin tavoin.
Sinuun kätkettiin kovin paljon hyvää.
Voimaa askeliin, viisautta syvää.

Reitti valmis on, älä huolta kanna.
Voiton, tappion Hän voi käyttöön panna.
Lähde iloiten, lähde vapain mielin.
Tiestä Jeesuksen laula omin kielin.

Hei, katso valoon, matka odottaa.
Katso valoon, etsi Jumalaa.
Olet vielä nuori, täynnä elämää.
Saat kasvaa kohti suurta tehtävää.

Sydämesi jaa tänään pelkäämättä
Joku odottaa rakastavaa kättä
Katso Jumalaa, kaikkein tärkein tehtiin
Kerran puhkeaa sinun puusi lehtiin.

Hei, katso valoon…

- Anna-Mari Kaskinen